Oli kiikun kaakun pääsenkö osallistumaan koko kisaan ja olin intoilut jo kertaalleen peruuttanutkin. Asia korjaantui kuitenkin aivan viimeisellä hetkellä. Mutta viime hetkeen venyminen tiesi, että paikallisten suursärkikalojen kanssa harjaantuminen jäi viimeisen kisaa edeltävän viikon varaan. Edellisen suursärjen, reilu 600g sorvan, olin saanut Turun tienoolta yli 30 vuotta sitten, eikä niitä kalamaratonien paljastamana enää samoilla seuduilla selvästikään uiskennellut. Paikkatiedon hataruuden johdosta valikoimme alle Fiilistelysarjan Pro-statuksen julistamisen sijaan. Päätös maksoi meille lopulta 80 euroa lahjakorttivaluuttaa. 

Mitä ihmettä voisimme keksiä?

Siinä kutkuttavaa miettimistä. Turun seudulta voisi muuhun maahan verraten tiettävästi löytää kohtalaisen kokoisia säyneitä, suutareita ja sorvia.. Lisäksi olisi järvi, joka paljasti pulleat särkensä eräässä onkitapahtumassa keväällä. Kävinkin onkimassa sitä myös itsekseni kokeeksi tunnin verran onkitapahtumasta poiketen mäskillä tuunaten, ja sain sadittua 33-senttisen vonkaleen ja liudan 28-32-senttisiä. Aika hyvä, aika hyvä ja kenties rahdun parempikin, jos käyttää enemmän aikaa. Hyvä vähintään varasuunnitelma, jolla voisi jollain tavalla pärjätäkin jo. 33-senttisellä särjellä häviäisi nimittäin kertoimien perusteella 50-senttiselle suutarille, mutta 34-senttisellä sen jo voittaisi. Tiukkaa senttipeliä oli luvassa. 

Mökkiviikko Kustavissa paljasti saaristolaissäyneen pyynnin haavoittuvuuden. En päässyt juuri edes yrittämään, kun tuuli koko ajan niin että tukka teki lähtöä. Säynemenestys olisi tältä vuodelta painettava unholaan ja käytävä kurkkaamassa, voiko suutarin oikeasti saada ja ovatko sorvat niin suuria kuin huhupuheissa. Samoin kuin “kahen kilon suutarit”. Nekin voisivat merenlahtien todellisuudessa olla lähempänä kokoluokkaa 1300-1400g. Huhuilla kun on usein enemmän tai vähemmän leveät siivet.

Harjoitukset

Harkkalenkin suutari- & sorvapassi tuotti pari mahdollista korttikalaa: suutarin, 47cm/ 1420g ja sorvan 34cm/572g. Itse en saanut mitään kunnollista, kalat menivät naapurijoukkue Kanaalin tonkijoiden jäsenille, joiden kanssa olimme liittoutuneet etsintöjen tiivistämiseksi. Paikassa voisi olla potentiaalia, vaikka suutari vaikuttikin sivuosumalta, eikä yhytetty yksilö oikeastaan mitenkään avannut kuinka sitä varsinaisesti lahdelmalta pyydettäisiin. Mutta sorvat, niistä voisi olla järkisärkiä paremmiksi kiinnityksiksi korttiin. 

Teimme  vielä toisen suutarikokeilun, lahdelle, jossa sen kanta kuului viime vuosina runsastuneen tavattomasti. Lahdella kasvoi valtavia määriä ulpukkaa ja lummettakin. Yritimme ensin hajanaisen ulpukon aukoista ja kasvisvyön ulkoreunoilta, mutta kohoa upottivat vain harvalukuiset pasurit ja ahvenet. Löysimme lisää valtavia ulpukkapeltoja, joiden väliin ruopatun uoman reunoille läjitimme mäskin ja ongimme siltä joukon pasureita. Suutarimaisia häälyntöjä näkyi ulpukossa aivan mäskin lähelläkin silloin tällöin, mutta varmaksi emme osanneet kaloja tyypitellä. Lähdimme etsimään aukkoja kaislikosta, ulpukosta ja lumpeikosta, mutta mitään ei kuulunut, mitä nyt pieniä sorvia vähän ja lisää ahvenia helteisestä ja rehevästä matalasta.

Auringon alkaessa painua mailleen alkoi ulpukossa ykskaks tapahtua. Selkiä ja eviä alkoi ilmestyä pintaan sen verran selväpiirteisinä, että varmistuimme kalojen ammattitaidosta: kenkiä siellä parsitaan (kuten suomen kieli huolimattomasti käännellen uskottelee)! Mutta ulos viidakosta kalat eivät millään tuntuneet suostuvan ja päädyimme vanhaan temppuun: jos ei suutari tule Hietatokan luo, Hietatokka menee suutarin luo – ja ajaa päräytimme ulpukkoon. Ei sieltä ehkä onkimaan pystyisi, mutta jospa pääsisimme edes näkemään kalat paremmin. 

Pääsimme. Kaloja oli ykskaks joka puolella ja kaverini kertoma, että hän kajakilla ulpukossa meloessaan osuu tuon tuosta melalla suurehkoihin kaloihin, alkoi kuulostaa uskottavalta. Kaloja ui välillä venettäkin päin. Mutta kontaktia niihin emme saaneet, olivatkohan ne kudulla?

Tulimme pois pahimmasta viidakosta puolen yön maissa ja päätimme onkia hetken vielä mäskiltä. Mäskin viereisessä ulpukossa oli kuitenkin uudenlainen äänimaisema: schlups, schlurps, czhuup. Vaikea kirjoittaa sitä ääntä, josta kenkätehtailijaksi kuviteltu kala on oikeasti saanut nimensä, ruotsin kieleen: sutare. Sen päiväinen suutarointi eli imuttelu, lehtien suutelu oli käynnissä ja olivatko sadat ulpukanlehdetkin reikiä täynnä samasta syystä? Tiimiläinen Olli, 360° luontoihminen, tiesi, että korennot munivat kellulehtien alapinnoille. Ilmeisesti suutarit imeskelevät niitä, sillä ulpukoiden seassa näkyi jännää liikettä imuäänien säestämänä. 

Se saisikin olla viimeinen mahdollisuutemme. Suutaroivat kalat ainakin syövät eivätkä ui hulluna ympäriinsä, jos vaikka eivät kudekaan. Virittelimme vahvasiimaiset onget, jotka pystyisi laskemaan aivan kellulehtien alle, sillä pintalehtien alla, parin-kolmenkymmenen sentin päässä, on melkein aina toinen lehtikerros ja kalat selvästikin uiskentelivat kerrosten välissä. 

Alkoi mahdottoman tuntuinen sijoittelu lehtien välisiin aukkoihin. Kuten arvata saattaa, suurin osa päätyi koukkujen repimiseen ulpukan lehdistä ja varsista ja paikallisen imuttajan säikähdykseen. Pikku hiljaa tarkkuus kehittyi kuitenkin ja lopulta ykskaks: Koho sukelsi pintakäymisen yhteydessä. Herranjestas! Kiristys ja valtava molske! Haavi alle ja suutari sisään! Ensimmäinen oikea suutarini, elämäni varhaisemmissa vaiheissa olin saanut pyydetyksi vain tiheäkantaisten pikkulampien sinttejä. 48cm/ 1460g. Ei vielä suurkala eikä kovin hyvä kisakalakaan, mutta pää oli auki ja uuden viisauden turvin muutaman saamalla saisi kenties suuremmankin.

Kisasuunnitelma oli valmis. Puolenyön suutari, aamun särki ja loput sorvaa, jos ei suutaria sitten vielä joukkoon. Se vaatisi veneen raijaamista ympäri maakuntaa ja sen pudottamista veteen kahdesti, mutta mitäpä sitä ei fiilistelläkseen tekisi.

Kisa

Suutari

Soitto kartanon isännälle, 20€ sähkökaappiin, luiskanpuomi auki ja pitkä säästynyt venematka saattelivat Hietatokan aluksineen veteen. Suunnitelma oli selvä ja aikataulukin sopiva. Juuri puolenyön jälkeen imuttelu oli ollut kiivaimmillaan. Sen verran varasimme asettautumiseen aikaa, että hipi hiljaa veneessä, aivan pelipaikoilla, kuuntelimme “kipparikokouksen” viimeiset ohjeet ja saimme tägin mittanauhaan. Sitten kello löi täydet ja onget sujahtivat ulpukoiden väliin. 

Ilta oli edellistä hiljaisempi. Suutarointi oli vähissä, eikä uimareitakaan näkynyt. Saivatko ne kudetuksi? Olivatko korennontoukat vähissä? Liikkuisivatko ne nyt mäskillekin? Päätimme olla mäskäämättä ainakaan aluksi ja odotella imuääniä. Niitä alkoi onneksemme kuulua noin 00:30, kuten viimeksikin, ja samassa paikassa kuin edellisenäkin yönä. Ei yhtä paljon, mutta kuitenkin. Sama jännittävä pyydystys pääsi käyntiin!

Vaikka tekniikka oli nyt selvillä homma ei ollut yhtään helpompaa. Koho meni pintamuljaamisten vieriltä uppeluksiin useampaan otteeseen, mutta ilman tulosta. Tai sitten koukussa oli ahven. Lopulta eräästä lehtivälistä koho lähti niin päättäväisesti, että olin varma siitä kuka on asialla. Kyllä, valtava pärske alkoi taas ja Ollin taitavasti käsittelemään haaviin saattui potra suutari uudelleen! Jännittävää hommaa! 

Kala mittalaudalle: 50cm! Täytyy olla suurkala ja puntariin: 1620g, kyllä: suursuutari (>1500g)! Kisa lupaavasti auki ja korttiin juuttuvan tuntuinen merkintä!

Yön pimein aika hiljensi lahden aika tyystin, valitettavasti ennen pärskeiden aikaansaaman hiljaisuuden päättymistä. Jatkoimme aamusutinan toivossa kuitenkin auringonnousuun. Sutinaa vähän tulikin, mutta niin myöhään, että valoa oli pelissä enemmän kuin iltasyönnillä ja kalat selvästi arempia veneen suhteen. Emme saaneet toista kalaa koukkuun ja teimme poistumispäätöksen.

Särki

Särkijärvi oli aurinkoinen ja sees aamuviideltä ja se sai syliinsä muutaman täyteläisen mäskipalleron. Tosin taisin saada suurimman, 33-senttisen kalan, jo ennen mäskittämistä. Mäski toi kalaa hetkeksi paikalle, muttei enää 31-senttistä suurempaa ennen kuin kalantulo tyrehtyi melkein kokonaan. Mäskitimmekö liikaa? Suurehko haukikin kävi mäskillä muljaamassa pariin otteeseen. Saattoi sekin hiljentää tienoon. Sellainenkin voi olla mäskin syytä, liian huomiota herättävä kuhina. Erityisesti, mikäli paikan hauki on sarastusaktiivi.

Pakkasimme kimpsut, kampsuja unohtamatta. Järvimaisema ei tuottanut aivan tavoiteltua tulosta, mutta parilla suht ok kalalla kortti kuitenkin täyteen ja vielä oli kenties tuottaoisakin optio parantaa. Seuraavat askeleet sijoitimme saaristolaisen pizzapaikan avaamisajankohtaan, jonka jälkeen loppupäivä olisi selvittävä ilman varjoa paahteisessa veneessä.

Röyhtäillen ajelimme suursorvalandiaan.

Sorva

Iltapäivää voi kuvailla pitkäksi. Edellisen kerran suursorvala vaikutti tyhjentyneen mistään sinttisärkiä suuremmasta ja vaihdoimme suurempaan lahdelmaan, jota emme olleet viimeksi ehtineet oikein tutkia. Ajelimme ristiin rastiin rantoja onkien ja kaloja rantamatalista tähyillen, muttemme onnistuneet pyytämään kuin pikkusinttejä. Mitä nyt yhden 200-grammaisen sorvan Olli koukutti hieman ulompaa kaislanreunasta. Erään kaislikon perällä molski jokin isompi, ja kohta meitä toljotti polviaan myöten vedessä seissyt hirvisonni. Se rymisteli hetken tuijoteltuaan takaisin kaislikon suojaan, aloittaen kummallisen kuuloisen lahdella kiirivän mäiskeen. 

Hetki hirven jälkeen taivaalta bongattu kalasääski bongaantui uudelleen, tällä kertaa kynsissään – mikäpä muu kuin ilmeinen suursorva. En osaa sanoa masensiko vai piristikö näky meitä enemmän, mutta paluu järvelle kummitteli mielessä: meiltä ei tuntunut löytyvän kynsiä sorvan korttiin kaappaamiseen. 

Poistumissuunnasta Olli sai samasta kohtaa kuitenkin uudelleen parisataagrammaisen sorvan ja hetkessä sorvaantui päätös ladata spottiin muutama mäskipallo. Sorvia voisi olla lisää ja kenties suurempiakin.

Siunattu päätös! Mäskin siivittämänä sorvia alkoi vilistä silmissä ja ne alkoivat myös kasvaa. 30-senttisiä tuli monta, keskipaino alkoi kivuta kolmeensataan grammaan ja toivo vielä suuremmista kasvoi kasvamistaan. Kunnes mäskin päällä pyörähti ison oloinen kala aivan kohoni vieressä. Olli korjaili onkeaan sylissään kun mainitsin jännittyneenä asiasta, samalla kun koho lähti sukeltamaan päättäväisesti. Onginnan parhaita hetkiä. Kiristin siiman ja kala osoitti uintiliikkeillään heti, että koukussa on ennätyssorva. Ja oli: 36cm ja 892 grammaa. Suurempi sorva kuin ikinä olin kuvitellut siiman päähän saavani! Onnellisina ilmoitimme kalan, ja aiemman tulossaldon perusteella uumoilimme kalan vievän meidät sarjamme kärkeen. Sorva veisi meidät jättilahnojen ohi! Mutta Ahvenanmaalta oli ehtinyt kuulua kummia ja semmoisia sorvia, että ymmärsimme pelin olevan pelattu ja saisimme toivoa enää kakkossijan säilymistä järvisärkien ja lahnojen jahtaajilta ja ties keiltä. 

Sorvat jatkoivat puremistaan ja kuin varmistukseksi korttiin piirtyi vielä yksi suursorva, 618-grammainen 34 sentin kaunotar, muttei enää suurempia. Hyvästelimme mäskin jo puoli yhteentoista mennessä, sillä voittotaistelu oli ohi, sorvakiintiö aika täynnä ja uupumuskin melkoinen.

Ja niillä viisiin, kakkossijaan riitti Hietatokan nopean paikallisen perehtymisen tulos! Nöyryydentunto Pro-sarjalaisuuden suhteen söi lahjakorttivaroista osan, sillä samaiseen sijiotukseen olisi korttimme riittänyt siinäkin sarjassa, heti Urpoerämiestiimin ruutanoiden jälkeen. 

Yhtä kaikki: hieno kisaformaatti ja suurkiitos järjestäjille, enemmän vaan tällaista! Kalojen kertoimet olivat varsin hyvin laaditut, vaikka nyt pariin lajiin painottuivatkin. Mutta olisivat tulokset toisinkin voineet painottua. Jos nyt jokin kertoimissa mietityttää, niin vaaditaan 57cm suutarit voidakseen päihittää sorvat, joita oli kaksin- ja melkein kolminkin kappalein voittajatiimillä. Se kuulostaa aika kovalta. 

Onko sellaisia suutareita olemassakaan?

Hietatokka, Mikael Jaakkola & Olli Hietanen

Viidenkymmenenviiden elämänpisteen päälle merkintöjen lisääminen vaatii aika täsmäiskuista touhua. Kuinka niitä on mahdollista kaksi, ehkä jopa kolmekin samaan vuorokauteen edelleen vaan kuitenkin mahduttaa, voi tästä lukea!

Kevään 2020 päällimmäisen tavoitteen oli lupa olla vaskikala, jollaisia päästiin vuonna 2018 pari kappaletta näkemään sentään.

Ensimmäinen yritysten ja erehdysten yö sisempänä saaristossa tuotti havaintoja, muttei kaloja ja seuraavaksi kohteeksi valitsimme Hangon, josta kalan oli aiemmin keväällä Miika saanut. Merineuloja heinäsuovasta hangolla vähän kuin etsisi – mutta palataan siihen kohta, kun piikit on ensin laskettu selästä.

Valmistelut

Saavuimme Hankoon niin, että päivään jäi sen verran valoa, että ehdimme tutkia paikkoja hiukan ennen pimeää. Hankoniemi on aika lavea kohde, mutta sen verran siellä on herkullisen näköisiä paikkojakin, että ehkei se paikka niin justiinsa olekaan? Oli meillä yksi vihi kohteesta, mutta saattoi olla, että sinne kertyisi ruuhkaa, kun Juha ja Timikin pyörisivät mestoilla. Oli parempi yrittää varmistaa.

Valon alkaessa ehtyä puimme kahluuvehkeet päälle ja juuri kun olimme siirtymäsä veteen meitä lyötiin päähän puulla: Juha ja Timi olivat saaneet mystisistä mystisimmät – seitseruototokot, eikä heitä näkynyt arvelluilla pelipaikoilla! Kohta he kuitenkin saapuivat, silminnähden innoissaan tapahtuneesta ja juttua kelattiin vähän. Miltä ne näyttivät, miten ne esiintyivät Paikkavinkkikin irtosi myöhemmin Hankoniemen mitan tarkkuudella, 10-15km tai noin. Olimme jo niin paikoilla siis, että arvelimme kykenevämme selvittämään itse loput, eikä sen enempiä udeltu. Täytyy miesten itsekin jotain osata löytää.

Vaskiset kumisevat

Aloitusranta oli pitkä, muttei kovin kivinen kahlata. Paljon mitään en pitkään aikaan nähnyt, mutta sitten yhden rakkoleväikön päällä pyöri jotenkin tokon näköinen yksinäinen kala, jota jallitin pitkään.  Olen melko varma, että siinä oli seitsenruotoinen. Se oli vaaleampi kuin myöhemmin tavoittamamme kalat, mutten käsitä mikä muukaan levän päällä partioiva piruparka olisi voinut olla. Ei se mahtunut aiempaan tajuntaani kaloista ainakaan. Yritin lopulta haavia kalan tarkistaakseni epäilyni, mutta kala oli vikkelämpi ja hävisi.

Pitkään kahlattuani pohja muuttui kompuraisemmaksi kahlata ja rakkolevää alkoi olla monimuotoisemmin. Tapasin kivinilkan ja sain sen ongituksi. Hienoa, piste puuttui kun onnistuin jotenkin väistelemään ne edellisellä reissulla. Kömmin läheisen kivenlohkareen viereen irrottamaan kalan ja kuvaamaan sen kiven päällä. Pyörin kivinilkan kimpussa siinä valopäissäni pyörien ja yhtäkkiä huomasin sivusilmällä ja – valolla seuraavan kiven alla rusehtavan hahmon ja karvat nousivat pystyyn: vaskikala! Saakeli! Mulla vielä koukku haavissa ja kivinilkka. Korjasin äkkiä madon, laskin nilkan takaisin veteen hokien “pysy siinä pliis, pysy siinä nyt, vaskikala”. Mutta se ehti kiven alle ennen kuin sain pyydön veteen. Jäin odottelemaan luolan suulle, eikä aikaakaan kun kala tuli esiin taas. En saanut matoa vielä kahtakymmentä senttiä lähemmäs, kun se otti päättäväisen suunnan kohti ja imuroi madon sumeilematta. Vapa heilahti ja vaskikala haaviin! Wuhuu kiiri hangon yössä!!! Miten mahtava tunne, meneillään oli jo kolmas vuosi kun kalaa yritin yhyttää!

Juuso oli lähellä ja löysi myös vaskikalan, jota pääsi pitkään jallittamaan, mutta tuloksetta. Perään toisen, jonka suhteen joutui myös luovuttamaan. Kovaa touhua henkisesti. Löytää elämänsä kala ja luovuttaa suosiolla, kahdesti peräkkäin. Lähdin itse tässä vaiheessa kohti kampelahietoja ja suurin piirtein perille päästyäni takaa pimeydestä kajahti WUHUU, kolmas vaskikala oli erehtynyt koukkuun! Toisesta suunnasta tuli vastaan Mikko, joka oli niin ikään saanut vaskisensa kumisemaan, samoin kuin Juha. Timi ei pinnajahtien ulkopuolelta kalaa turhaan lähtenyt pyytämään. 

Yhytin vielä kampelan, mutta piikkikampelat, joita oli vähemmän ja pienemmällä alueella, alkoivat häiriintyä siksi, että jäivät pitkälti hiekan sisään ja aamukin alkoi valjeta. Hauskin juttu hiekalla oli sinne ripoteltu joukko muytaman sentin hiekka-ankeriaita (sand eel, tuulenkala), joita ampui kulkijan tieltä hiekasta vipeltämään parin kolmen metrin syöksyjä eteenpäin, sukkana takaisin hiekkaan. Aika vakuuttava taito tuokin!

7 ruotoa

Olimme valmiit rannalta ja pidimme varhaisen aamun karttasulkeiset miettien, missä niitä seitsenruotoisia olisi voinut olla. Mittailimme rantoihin vieviä teitä ja satelliittikuvien kertomaa ja teimme ensimmäisen ratkaisumme ja ajelimme kohta autoa viitisentoista minuuttia Hangon hiljaisessa yössä.

Otsalampusta oli vielä rahtunen iloa kun kahlasimme jälleen veteen. Vähän tylsää pohjaa, mutta kivisempiä rantoja kohti rakkolevää alkoi olla enemmän. Ja kohta: siinä semmoinen on nyt! Tule Juuso kattomaan säkin, tän on pakko olla! Juuso tuli ja kyllä, näkyy tuo pistekin pyrstön tyvessä hän tunnisti. Näin varma voi olla kalasta, jota ei ole koskaan nähnyt, tai olihan Juuso niitä Norjassa nähnyt. Kala oli käynyt pari kertaa pusauttamassa syöttiin, muttei tarttunut koukkuun, mikä osoittautui maan tavaksi. Kalat eivät olleet kovin pakenevaisia, ei, ne pyörivät silmien edessä aika rauhassa ja antoivat sen pari kertaa yrittää, kunnes haistivat vilpin ja alkoivat kääntyä pois syötin takaa. Toisin kuin piikkikalat, joita oli siinä vaiheessa syötillä aina jo aikamoinen parvi. 

Juusokin alkoi löytää omiaan ja kävimme läpi aika samanlaisen proseduurin. Pari tärppiä ja homma ohi. Juuso löysi ottavan konseptinsa hetkeä minua aikaisemmin ja hieman vähemmillä kontakteilla, siin missä itse sain syötin koon ja tarjoilun kohdilleen vasta ehkä seitsemännen kohtaamisen kohdalla. Mutta olipa ihmeellistä tämäkin. Yhtäkkiä meillä oli pyyntimuistojen lokeroissa kala, jonka perässä olin kuvitellut seilaavani joku kesä uimapatjalla uloimmilla Hangonniemen luodoilla epätoivoisissa etsinnöissä!

Särmäneulontaa

Särmäneula ei ollut varsinaisena tavoitteenamme, vaikka sellaisen Ville edellisellä reissulla saikin. Oli aika epäselvää silti, miten sen saisi nappaamaan, kun olin kymmeniä yrittänyt saada ottamaan aiempina vuosina ilman, että ne olisivat eviään lotkauttaneet.

Niinpä päätimme tutkia erään laituriseudun, olisiko siellä mutuja. Yksi oli. Näin sen vilaukselta ja joitakin hetkiä myöhemmin Juuso sai sen. Itse sain tokkorivin täyteen. Siinä meillä onkin sellainen laituri, jolta näimme, eli on saatavissa kaikki Suomen tokot. Niin helppo rivi sekin on lopulta.

Aamun kohohetki oli kuitenkin lähstymässä. Paljaalla pohjalla makasi särmäneula, jolle päätin suoda tovin kun se siinä niin alttiina pötkötti. Kokeilin erilaisia matoja, mutta ei mitään reaktiota muilta kuin piikkikalaparvilta, jotka tulivat sitä varmemmin sotkemaan touhun, mitä pidempään pyytö oli vedessä. Vähän myöhemmin keksin silputa katkarapua ja nakkaamaan sitä metrin sivuun, mäskäten häiriötekijät pois konteista. Tämä toimii, suosittelen.

Erään piikkikalasabotaasin ollessa meneillään elämää kuhisevalle (paitsi keskiössä olemisestaan huolimatta seipäännielleen jäyhä särmäneula) apajalle ryömi pohjaa pitkin myös pahaa aavistamaton liejutokko. Se säntäili pinkan alimmaisena siinä pienin pyräyksin ees taas, ja yhtäkkiä tapahtui jotain, joka järisytti maailmankuvaani vakavasti: Särmäneula iski kuin kobra liejutokon päähän ja nielaisi sen puoliksi! Tokon pyrstö jäi minuutiksi pariksi sätkimään särmäneulan suusta, kadotakseen hitaasti kitusiin.

Mitä juuri näin? Tuo jäyhistä jäyhin merikeppi tai ruoho nappasi täyn kuin hauki ja iski kuin kobra! Ei ole todellista. Tuu Juuso äkkiä kattomaan, pyrstö heiluu vielä suusta!

Löysimme vielä toisen neulan ja yritimme syöttää sille kiemurtelevaa matoa. Ei reaktiota, mutta taas erehtyi lähelle tokko ja isku toistui, tällä kertaa menestyksettä ja tokko pääsi karkuun. Tämän pääsi Juusokin näkemään. Pyydystimme rantavedestä äkkiä liejutokon ja Juuso laittoi sen koukkuun. Nyt tuli särmäneulaan säpinää. Se oli selvästi kiinnostuneempi tokosta kuin madoista ja teki pari lupaavaa liikettä täkyä kohti. Neula vääntyy kobramaiselle mutkalle välillä ja tämä erityisesti vaikutti enteilevän iskua. Piikkikalat sössivät kuitenkin lupaavasti alkaneen yrityksemme, sillä kun tokossa oli vika, nekin alkoivat hakata sitä ja katkarapuni oli pudonnut veteen. 

Pyydystimme täkyastiaksi muuttuneeseen matopurkkiin liudan tokkoja syöteiksi, mutta särmäneulat katosivat, tuuli nousi ja miehet olivat pitkän yön päälle liian uuvuksissa lähteäkseen toden teolla epätoivoisiksi käyneisiin olosuhteisiin enää samoamaan ja vapautimme lopulta tokot. Särmäneulayritys jäi seuraavaan kertaan. 

Nyt tulee siis mikrotäkyonginta, kalastuslajeista kenties haastavin. Särmäneula ui taas pykälää lähemmäs. Kala, jota ei hetki sitten hyväksytty vielä listoillekaan sen oletetun syömishäiriön vuoksi, onkin vettemme hurjimpia petoja!

Elämäni ei ole ennallaan. Kaksi uutta elämänpinnaa samaan sessioon ja kolmannesta täysin uudenlainen käsitys, jonka olisi voinut saada maaliinkin aivan hyvin!

• lajivuosi 2018 takautuvasti

Kalavuoden 2018 lajikimara alkoi tulla pulkkaansa ja pukinkonttiin mahtuisi enää kenties yksi kala. Taisto lajikalastuksen historiaan ainakin vuodeksi jäävistä ennätyslukemista oli ollut pakko luovuttaa sen myötä, kun usko kilohailin saamiseen oli hiipunut. Oma kunnianhimo vaati kuitenkin yrittämään loppuun asti sen puitteissa mikä oli tehtävissä.

Jännitysmomentti viimeiseenkin koitokseen sisältyi: ehtisikö eräs kokkolalainen lahtialue jäätyä ennen vuoden vaihdetta. Seurasin jääkartan kehittymistä silmä kovana ennen joulua ja sen jälkeen ja yritin toistuvaisesti udella paikalliskuulumisia jäälle pääsemisestä.

Tiukalle meni, mutta Tapaninpäivän sulatossa alkoi näyttää, että emmeköhän me jäälle pääse. Oliko paikalla kalaa vai ei emme saaneet akuutille vihille, mutta edellisten vuosien kokemusten perusteella sitä piti kyllä olla. Muikkua. Tuota siikojen sukulaista ja elämänpinnaa, jonka avulla lounainen pyhä järvemme oli meitä nujertanut.

Reissu

Booking piste com löysi koplallemme lyhyellä varoitusajalla edullisen kämpän yöksi Kokkolasta. Ja kun kaupungin yöelämä vaikutti olevan sen mäkkärin varassa, jossa nautimme myöhäisen iltapalan, olimme valmiit kuukahtamaan niin ajoissa, että olisimme ensimmäisten joukossa pelipaikoilla. 

Aamu oli utuinen ja hämärä rantaan kömpiessämme, muutaman polttoaineaiheisen aamusekoilun päätteeksi. Merenlahdella näkyi parkkipaikkaa etsiessämme outoja tummia myttyjä, joiden tarkoitusta aprikoimme. Tarkoitus paljastui pian – mytyt olivat hankkimassa perheilleen ruokaa tai muuten tyydyttämässä pyyntihimojaan. Tosi aikaisin täällä siis aloitellaan, emme olleet likipitäenkään aamujään ensimmäisiä rei’ittäjiä ja myöhemmin paljastui, että juuri silloin tosi aikaisin muikkuja oli tullut ylivoimaisesti parhaiten.

Ei siinä silti aikaakaan meillä mattimyöhäläisilläkään mennyt, kun pääsin avaamaan ryhmyeemme muikkupinnashown. Morrivalmistelumme osoittivat toimintansa. Olimme tehneet pienistä volframikuulista pieniin koukkuihin morreja, toiset juottamalla ja minä UV-liimaamalla, kun en saanut juotosta toimimaan. Siinä oli joku niksi, jonka unohdin jo. Taisivat raaputtaa koukkujen pintaa ennen altistusta kolvin kuumuudelle. Tätä en tiennyt eikä tina tarttunut.

Pieneen koukkuun piti laittaman puolikas kärpäsentoukka, jotta muikku saa syötin pieneen suuhunsa. Se toimi kyllä, joskin kyllä pinnamuikun olisi saanut kokonaisellakin toukalla. Sen sai, ja muutaman muunkin kuitenkin myös liimatulla morrilla, joka osoittautui pidemmän päälle kelvottomaksi tavaksi valmistaa mormyskapyytö. Ei liima kuulaa ja koukkua yhdessä pidä ja pyytö muistutti enemmän onkea, jossa paino valuu koukkuun kiinni. Koukun asento ei pysynyt morrityypin tarkoitukseen optimaalisena, mutta kyllä sillä yhden päivän riittävän tuloksekkaasti onki.

Takaisin kourassa tuntuvaan muikkuun mennäkseni, niin ikinä en ollut saanut mokomaa kalaa, mutta sen verran pitkää alaleukaa se käpälällä näytti, ettei lajista jäänyt epäselvyyttä. Korkeintaan vartti pinnan pyynnissä meni ja siinä se oli, kala no 51, vuoden viimeinen saavutus sillä ja millään saralla. Tällaiselle voisi ampua raketteja, jos olisi sen sortin ihmisiä.

Kaverit tulivat kohta perässä, Juuson muikku 48 ja Mikkokin kalallaan rikkoi neljänkympin rajapyykin, vaikkei kalojaan minnekään ilmoitellut. Olimme valmiit, mutta hetikö aamusta kotia kohti, kaikkien kilometrien jälkeen? Ei. Nyt ongittaisiin muikkuja kotiinviemisiksi. Sekä siikaa, ja tulkoon mukaan nyt nuo norssitkin, niin pääseepähän vertailemaan kolmea sormenmittaista rasvaeväkästä pannulla. Siika oli paras ja muikku ja norssi kuta kuinkin samanveroiset. 

Sen pituinen se. Raskas, mutta antoisa ja kiehtova kalavuosi oli ohi. Muikea fiilis, jotenkin. Vuoden lopuksi en tiennyt miten seuraavaan vuoteen osaisi suhtautua, mutta semmoinen fiilis oli, että on loman tarpeessa. Että menee ja pyytelee mitä pyytelee, aivan rauhassa ja huvikseen ja ilman kummempia tavoitteita. No, ehkä jotain pientä.

Kuinka vuoden 2019 uutuuksien kanssa sitten kävikään, niin taidan laittaa siitä yhden, pidemmän, blogin jossain kohtaa alkuvuotta 2020. Oli siellä sen verran mielenkiintoisia listanvenytyksiä.

Lajivuosi 2018 takautuvasti

Kesän mittaan missattujen lohiarpojen päälle siunaantui viimeinen oljenkorsi, kun kilautin kavereita Facebookissa. Tietäjäksi paljastui Tuomas Salusjärvi, joka lupautui soutajaksi Kymijoelle veneineen, lupineen ja vehkeineen. Ennakkotietojen mukaan tämä korsi olisikin oleva kauden korsista se jämäkin, lähes parrunvahva.

Virittelimme rannassa vehkeet ja löysimme veneeseen jostain lopulta pohjatulpankin, säästyen jatkuvalta äyskäröinniltä, jonka olen sinänsä jo omaksunut normihommiksi jokivenekohkaamisessa. Kymijoella lujitemuovinen vene säilyisi kuitenkin kaikin puolin, noh, jatkuvaa sadetta lukuunottamatta, kuivana. Stobena paremmin tunnettu Tuomas perehdytti minut joen erikoisvälineistöön. Se on kaivautuva, syvännelappuinen, syvääjälevynä suorastaan toimiva etuvaappu, jonka perässä tulee varsinainen hakukone.

Kalaan

Ajelimme jokea ylös kohti soutualueen huippumestoja ja jännitystä, lähes korkeajännitevirtajohtojen taajuuksille, virittivät jatkuvat vieressä pyörähtelevät, suurten lohikalojen pintakäynnit. Huhhuh. Mitä mahtoikaan olla edessä. Kalaa uomassa totisesti oli.

Paikalla oli toinenkin vene ja ajoimme aloittamaan heidän yläpuoleltaan. Ratkaisun paras anti vaikutti alkuun olevan, että pääsisimme seuraamaan tuloksellista lohenpyyntiä, sillä tuntui, että alavirrassa pärisi jarru vähän koko ajan. Meilläkin oli yksi tärpähtävä nykäisy ollut aika nopsaan, että ehkä syytä ei olisi huoleen, vaikka näyttikin, että kaikki kalat tulevat yhden ja saman pohjamuodon rinteestä.

Jossain kohtaa oli pakko sitten nöyrtyä ja huudella puolitutulta venekunnalta vähän ottiviehevinkkejä. Punakeltaista huutelivat takaisin ja näinkin etäältä vavassa kiinni olevan vieheen, joka todisti, että miehet eivät kalamiehen peruskateutta ohjaa meitä harharaiteille. Meidän vieheemme olivat enimmäkseen aiempien ottitotuuksien mukaisesti tummasävyisiä ja tuona päivänä sellaiset eivät vaikuttaneet toimivilta. Siinä on ehkä joku jaksojuttu, kuten kalastuksessa niin monesti. Mistä sen tietää.

Stobella oli onneksi, huolimatta siitä, että kaikki ne Niemivaarat oli jätetty kotiin, laatikkotolkulla vaappuja, ja hänen jatkaessaan soutamista aloin ropistella rasioita läpi. Yritin löytää ottiyhteensopivia päivän värejä. Uittelin poimintojani vuoron perään veneen vieressä uinteja säädellen ja yhteen taikoutui, vai oliko se siinä jo valmiiksi en muista, ottavan näköinen uinti ja sen peliaika oli selviö. Ykköskenttään. 

Vaappu kiitti luottamuksesta ja tuota pikaa pärisi meilläkin vihdoin jarru ja lujaa pärisikin! Alkoi kova vääntö. Kala otti lukemattomia syöksyjä ennen kuin suostui edes näyttäytymään ja pistejahdin lisätwisti sai sydämen pamppailemaan hermostuneesti moneen otteeseen. Kala numero 50 teutaroi siiman päässä ja olikin kala, joka ei ollut pitkään aikaan tarttumisensa jälkeen lähellekään saatu.

Sydänkohtauksitta selvittiin ja kala antautui lopulta haaviin ja voi hurja mikä fiilis. Kala numero 50 haavissa ja mikä se oli, likipitäen kymppilaksi tai loksi! Uskomaton rajapyykki oli omalta osaltanikin mitä parhaimmalla tavalla täynnä ja pääsin Juha Salosen aiempien vuosien unelman sekä Timi Laitisen seuraksi platinakerhoon. Tätä ei todellakaan osannut alkuvuodesta, kun hommaan lähti, kuvitella.

Loppusouto oli kosmetiikkaa ja kepeää ajanvietettä upealla joella. “Dippikala” ei tuntunut sateestakaan huolimatta järkevältä, kun Turusta Kotkaan asti oli tullut lähdettyä. Niinpä samaiseen vaappuun iski vielä noin kuuden kilon lohi ja kuin varmistukseksi sen pyyntikyvyistä vielä alamittainen taimen. Tuhannet kiitokset vielä Stobelle mahdollisuudesta!

– lajikalastusvuosi 2018 takautuvasti

Lokakuussa pistetilille ei kertynyt yhtäkään uutta kalaa. Jokakuisen lupaukseni täyttämiseksi kerron siksi vuoden mittaan tehdyistä huti-iskuista. Nekin voivat olla oleellisia ymmärryksen kartuttamisessa ja niitä oli kesän tornionlohen lisäksi kertynyt joitain myös syksylle. 

Lohtukalaa

Lohihommahan on sellaista, että paitsi että lohta ei oteta vaan se saadaan, niin se on myös melkoisen opinkurvin takana. Oli kyseessä Pakamukka, Lappea tai mikä hyvänsä joenpätkä, jossa veneen allensa saa. Me olimme tällä kertaa Lappeassa, jossa paitsi että pitää opetella uuden paikan noususeisokit ja muut ottikohdat, pitää opetella myös vuorokausirytmi, jossa ottikohtia voi hinkata vähän pidempään ilman että seuraava vene liukuu päälle ja sinussa on vika.

Lisävastoinkäymisiksi kävi alkuun kova tuuli, joka sekoitti pitkän jokisuoran mitalla soutamaan tottumattomien pasmaa. Vene ei valunut alaspäin ollenkaan, siimat liehuivat pussilla ja aluksen varalaita hädin tuskin riitti pitämään aallot laidan ulkopuolella. Siitä kun selvittiin tulivat ruuhkavuorot, ja lopulta kun muita seuraamalla opimme mistä kalaa oikeasti kannattaa pyytää ja mihin aikaan, niin päälle tuli helle ja kalantulo loppui. Onneksi loppui aikakin, ettei tarvinnut turhia enempää soudella. Mutta tällaista juuri on lohenpyynti. Eivät sitä joella tai suvannolla uudet miehet kovin helposti kolmen päivän stinttiin saa. Lappean lohtukala olikin kirjoeväsimppu.

Lohta piti uistantaa myös merellä jo toukokuussa, mutta sopivaa rakoa niihin siimanliotuksiin ei löytynyt. Vielä heinäkuussakin sitä olisi Inkoo-Porkkala-akselilta ollut saatavissa, mutta siihenkään lähtöön ei ehtinyt. Elokuussa kun ehti, niin kalantulo oli tyrehtynyt sinileviin ja petovesikirppuihin ja niillä kerran mentiin, se muutama tunti mikä jaksettiin ennen kuin skipattiin vetotouhu ja kaivettiin litkat esiin.

Muutama kilo haaleaa

Kilohailin pyynti oli vuoden tuskaisimpia operaatioita. Laskin sen etukäteen kalaksi, jonka takuulla saisi kun vähän kaivelisi, on niitä niin paljon vaan, oikein vaivaksi asti tuolla meressä. 

Toisin kävi ja kala onnistui monipuolisesti älyttämään pyytäjäänsä muutamaankin kertaan. Ensimmäiseen vipuun menimme mainitulla lohireissulla elokuussa, kun löysimme tuulensuojaisen luotorykelmän takaisesta syvänteestä kalaparvea ja myös ongittua siitä sangollisen kiiltävää meren valuuttaa, josta osa näytti ilmeisen käypäiseltä pinnajahdin jatkeeksi. Osalla kaloista oli nimittäin niin pienet silmät tovereihinsa verrattuna, että niiden täytyi olla kilohaileja. Onnistumisesta iloisina palasivat miehemme mereltä hymyilemään kohti internettiä. Ennen kuin sinne asti ilakoimaan päästiin oli Sakke jo saattanut saaliimme silakkaepäilyksen alaiseksi ja internetin ilomaailma muuttuikin silakkuuden varmistamisprojektiksi. No, saatiinpa ainakin merkittyä tuntomerkki nimeltä silmä virattomaksi.  

Toinen hailiälytys koitti lokakuussa odotellessamme marraskuuta, jolloin kilohailia piti olla pyydettävissä Nauvon eteläosista. Emme tienneet asiasta tätä Tore Johanssonin vinkkiä enempää ja kävi niin, että kala olikin siellä jo lokakuussa, mitä ilmeisimmin korkealla pysytelleen meriveden aiheesta. Marraskuun tullen, kun olimme litkat terävinä valmiina laskemaan veneitä, vesi oli painunut miinukselle ja uutiset olivatkin, että lapsi meni jo, pesuveden mukana.

Näin pienestä emme kuitenkaan lannistuneet vaan päätimme täräyttää Hankoon asti. Ehkä niin ulkona olisi vielä särmävatsaisiakin. Ne kenellä on bittejä piirtää, ja kaiku pääsikin töihinsä heti aallonmurtajan suulta. Ensimmäiset vavan värinät jännittivät vähän, mutta silakoita, silakoita. Römminkiä. Ajelimme koko päivän ympäriinsä erilaisia paikkoja katsastaen. Syvännemonttuja, rinteenreunoja, välivesiä, hiekkarannan edustaa eri syvyyksiltä. Erimuotoisia kaikuja kokeillen, vähän ulompaa, vähän sisempää, mutta aivan kauhean ulos emme päivän aikana ehtineet. Vähän sen suhteen tuli viisasta pupuakin pöksyyn pikku Foxin kolmen miehen lastissa, kun tuuli alkoi tehdä aaltoa saarten loppuessa. Kaikki suomuisa vaikutti kuitenkin silakalta, kaikki pienisilmäisetkin.

Kotona kaloja peratessa yksi pienen pieni kala vaikutti kuitenkin erilaiselta. Se oli pieni, silmäinsäkin olivat ja vatsansa selvästi karheampi kuin kaikilla siihen asti masua rapsuttamillani silakoilla. Evien kohtaa mittaillessa, no, eivät ne selvästi olleet niin eri tasossa kuin parhailla kilohaileilla, mutta kuuluu tapauksia olevan hieman epäselvempiäkin. Tämä oli. Se putosi kansaan yleisesti kilohailina, lähikuvineen talkasuomuistakin. Ainoastaan Juuso Triipposeen kilohaileus ei pudonnut ja hän vaati videotuomarin tarkistusta. Se saatiin Jussi Laaksonlaidalta, joka purki kalani osiin ja kuvasi rakennuspalikat mikroskoopilla laitoksella. Tuomio: hylätty. Kilohailini oli hylätty ja pallo palautettiin peliin maaliviivalta. Hyvä niin, en halua ratsastaa kalavaleilla, tahattomillakaan.

Myöhemmin samainen Jussi toimitti minulle pari oikeaa kilohailia malliksi ja kyllähän se sitten oli selvää millainen se kala on. Eivät ruotsinkieliset sitä suotta ole vassbuukiksi nimenneet. Vatsan talkasuomupinta on niin karhea, että siinä ei sormi vastahankaan kulje millään, ei yhtään sen paremmin kuin uudenkarhean rautasahan terällä.

Pyhäjärven muikku

Muikkuprojekti oli tarkoitus viedä maaliin Säkylän Pyhäjärvellä, joka on tunnettu muikkuaitta. Miten niin sitä ei sieltä siis saisi? Kevättalvella ovat saaneetkin, yksittäisiä.

Pienikoukkuisine litkoinemme laskimme veneen Sierravuoren syvänteelle, samana päivänä itse asiassa, kun siellä koloistaan kömpi varsin väsyneen näköistä haukifestarikansaa. Taisi olla syyskuu. Meitä ei mokoma kiinnostanut, kun hauki oli saatu jo varhain keväällä 😉

Järvessä oli toden totta elämää. Aivan valtavasti kalaa kaiussa, muikkua pinnassa, muikkua pohjassa ja muikkua välivedessä ja yhteinen piirre niillä kaikilla oli, ettei niille keksi pyytöä joka ruokaa simuloisi. Ei siinä mikään auttanut ja käytettyämme kaiken keksimämme kapitaalin valuimme häntä koipien välissä yöksi kotiin. Kenties virheellisesti, mietin jälkeenpäin kun katselin veikirpun liikettä mikroskoopissa netissä. Liike on niin mikroskooppista, että vaikka kirppu kokoonsa nähden koko lailla vilkasliikkeinen onkin, niin sen maanopeus on sellainen, ettei onki saisi varmaan käytännössä pätkääkään liikkua.

Karttunut viisaus mielessämme teimme järvelle vielä uuden iskun myöhemmin syksyllä, aivan talven syrjässä. Ongimme rannalta pimeässä. Kristallirannan lahdessa pintoikin alkuillasta kaloja kuin toivoa virittäen, mutta naah. Sama tulos kuin kesemmällä. Juuso sai sentään lirkittyä madepinnan, että reissu ei ollut aivan turha.

Turska, tuulenkala ja piikkisimppu

Turskan kanssa tupeksittiin jo Märket, eikä se yhtään helpompaa ollut Bengtskärillä tai Hangossakaan. Märketillä missattiin ylempi rinne, jossa turskat ilmeisesti helpommin veneestä saavutettavan 35m pohjan sijaan lymyilivät. Bengtskärillä mistään ei ollut hajuakaan, mitä nyt isosimppuja ja silakoita löydettiin ja Hangossa emme löytäneet alamittaisella kaiullani hylyn hylkyä turskapaikoiksi. Eikä niissä kaikissa turskia kuulemma olekaan.

Tuulenkalan suhteen olimme vielä enemmän tuuliajolla kuin turskan, emmekä osanneet kuin toivoa vahingonlaukausta silakkaa litkatessa. Piikkisimputus puolestaan jäi pari matalikon kopaisemiseen tapsipilkillä.

lajikalastusvuosi 2018 takautuvasti

48 lajin jälkeen ei ole helppo enää keksiä mitä tekisi. Realistisia puutteita omassa listassani kuitenkin oli, montakin. Tietäisipä vaan miten niitä lähestyisi. Tunnettujen pyyntimetodien avulla saavutettavia kohteita oli jäljellä enää lohi ja muikku, mutta molemmat vasta myöhemmin syksyllä. Syyskuullekin löytyi kuitenkin, suotuisien fongariyhteyksien myötäavustuksella, onneksi yksi: elislaji piikkikampela.

Kampeloistamme pyöreämuotoisemman olisin halunnut kohdata täysikasvuisena ennemmin kuin kolikon kokoisena rantavedestä, mutta koska aiemmat kohtaamiset rajaiutuivat yhteen verkkopyyteiseen kalaan häämatkalla Iniössä ammoin, ei auttanut käydä ronkeliksi. Semminkinkään kun käsitys oli, että laji on ollut hiipumaan päin. Tuuman tai parin mittaiset yksilöt, joita fongarit olivat rantamatalista aiempina – ja kuluneenakin syksynä löytäneet, luovat kuitenkin toivoa lajin elinvoimasta.

Syyskampeloissa

Stadilaiset kävivät malliksi omansa, haikurunojen avittamana, ammentamassa Padvan hiekoilta. Menimme ikkunan selkeästi auettua pönkimään pohjahiekkoja heti vanavedessä. Pölisikö hiekka vanavedessä liikaa vai mikä oli, mutta saalis jäi haaveeksi. Näin jokusen kappaleen, mutta miten toivotonta olikaan kuvitella niiden käyvän mutustamaan tarjoamaani einestä. Taitolaji tämäkin? Ilmeisesti. Pykälää harjaantuneemman Juuson kampelasilmä oli selvästi tarkempi.

Seuraavalla reissulla tähtäily täsmentyi. Kampela, oli se sitten piikikkäämpi-, tahi soukempi normimalli, niin se on sellainen kala, joka kokee tarpeelliseksi kaivautua hiekkaan. Etenkin rantakahluuvetten poikasena. Niinpä pohjaneliöt, joilta nämä kalat ovat tavoiteltavissa ovat ne, joita voit rakennusaineksiltaan nähdä muidenkin luonnonvoimien liikuttelevan. Aaltojen. Etsikäämme siis dyyniytyneitä hiekkapohjia.

Kun silmä alkaa löytää oikeanlaiset pohjat, se pitää totuttaa havaitsemaan siltä kampelat. Kaloja saa tihruttaa tarkkaan, koska iso osa niistä naamioituu niin hienosti pohjan väriin ja rakenteeseen, että silmä on kovilla. Lisäksi vaikutti siltä, että jos joitakin lirkkikaloja voi alkaa pyytää jo heti kun otsalampusta on enemmän hyötyä kuin luonnonvalosta, niin kampeloita alkoi näyttäytyä paremmin vasta pari tuntia mainitun ajankohdan jälkeen. Ne taitavat pysyä kaivautuneina hiekkaan niin pitkään, kunnes on tarpeeksi pimeää uskaltautua näkyviin.

Sitten on vielä se hankaluus, että kala pitää saada hyväksymään syötti. Hitto vie. Yksi kala imuroi täyn heti, toisen perässä saa kulkea pitkään ja sitten se kaivautuu hiekkaan tai ampuu salamana otsavalaistuksen horisonttiin. Kolmas hyväksyy lopulta syötin ja neljäs vain möllöttää kuin ei olisi elossakaan, ollenkaan. Useampia illan aikana voi äkkiä havaita kuitenkin, että luovuttaa kannattaa vasta kun päähän kasvaa sarvia.

Niin, tokalla reissulla minä sain sen sitten. Ekallakin sain jotain, mutta hetken asiattomasti riemuittuani jouduin toteamaan haavinpohjan otuksen ihan vaan normikampelaksi. 

Aurinkoiset ahvenapajat

Syyskuun hämyillä sain myös vinkin aurinkoahvenesiintymästä: lammesta, jossa kalat ovat selvästikin muodostaneet lisääntyvän kannan. Kävimme toteamassa tilanteen ja kyllä, lammessa oli jopa kämmenen kokoisia yksilöitä. Juuso onki niitä pienen satsin paistikkaiksi, oliko 136 grammaa jopa suurin, ja kehui kotoahventen veroisiksi. Enemmän, ja niin paljon että niiden oli tosiaan ollut pakko lisääntyä, lammessa oli nuorempia, noin viissenttisiä kaloja, joista ei ollut vaikea saada elämänpistettä. Virallisiin pistelistauksiin aurinkoahventa ei kelpuutettu, mutta ei se elämää ja sen pisteytystä muuta. 

Ahventen ilmestyminen lampiin, teoria A, B vai C

Mielenkiintoisinta aurinkoahvenen tarinassa oli ja on spekulointi siitä, kuinka ne eteläsuomalaisiin lammikoihin ovat päätyneet. Tarjolla on kolmea väylää, joista ensimmäinen, salaliittoteoriamaisin idea A on, että meneillään on jonkinlainen virallinen koe siitä, kuinka pohjois-amerikkalainen laji menestyy meidän oloissamme ilmastonmuutoksen pyörteissä. Tähän viittaisi se, että niiden tuhoamisesta ei vaikuta kukaan olevan kiinnostunut. Mutta kukapa oli kiinnostunut hopearuutanankaan kaitsemisista ennen kuin oli myöhäistä, että hieman teoriassa hoax haisee.

Toinen ajatuskulku, B, on, että vesilinnut voisivat levittää jaloissaan tai höyhenissään hedelmöittynyttä mätiä, jonka pitäisi siis selvitä ilmojen halki jonkin matkaa ja minkä? Aurinkoahventen esiintymisen ajakohta voisi täsmätä siihen, että laji on viime vuosikymmeninä levinnyt pitkin Eurooppaa ja niistä viimeisimpinä etelänaapurimme Eestin luonnonvesiin. Jos eivät linnut saa keski-Euroopasta asti kuljetettua mätiä elävänä, Eestistä se kenties onnistuisi.

Lintujen mätikuljetuksista taitetaan tiedeyhteisöissä peistä pitkin maailmaa ja osa tutkijoista uskoo niihin, toiset eivät. Itse ihmettelen etenkin kymmenpiikin esiintymistä niin monissa etelän lammissa. Aivan kuin se istuisi yhteen lintujen muuttoreittien kanssa. Paremmin, kuin että joku juuri näitä eväkkäitä niin innoissaan lammittelisi. Erityisesti jäin ilmakuljetusteoriaa miettimään kerran litkalla, kun käsiin valui silakan mätiä. Sitä sai illalla tosissaan jynssätä pois. Joidenkin kalojen mädin on tarpeen olla pikaliimamaisen tarttuvaa, miksei sitä vähintään takertuisi vesilintuihin, jos törmäyskurssi on olemassa?

Vallitsevin teoria C on kuitenkin se, että vaikkei akvaarioliikkeistä ahventen Arskaa ole voinut hankkiakaan, niin akvaarioharrastajille on nettiteitse kaupiteltu ilmeisesti Eestissä levinneitä aurinkoahvenia. Kalat kuuluvat, paitsi etelänaapurin luonnonvesissä, niin myös lammikoissa lisääntyvän ahkerasti ja luultavasti niitä on vapauteltu sopiviin putamiin siellä täällä. Yksittäiset havainnot lienevät varmuudella tällaisia, mutta myös lisääntyvät kannat voivat olla peräisin akvaarioiden ylimääräisistä poikaspyöräytyksistä. Lisääntyneet kannat Eestissä täsmäävät tämänkin teorian ajankohtaisuuteen.

Jos viranomaistaholla ollaan kiinnostuneita vieraslajien leviämisen estämisestä, asia kannattaisi tutkia. Se ei liene kovin hankalaa edes. Mutta jos viranomaistaholla on 70-luvulta asti katseltu tyytyväisenä Kemi- ja Oulujokien patojen alla polskivaa lohimassaa, niin voi vain arvata minkä verran lammikoiden aurinkoahvenet kiinnostavat.

Semmoinen oli syyskuu. 49 lajia ja viisikymmentäkin, poluilla epävirallisten ja aikaa, aikaa oli vielä kolme kuukautta! Mutta kuinkas kävikään.

-lajivuosi 2018 takautuvasti/ elokuu

Elokuun kalastuksellinen anti oli vähäinen, eikä vähiten loppulistan ohueksi käymisen johdosta. Lajeja oli kasassa jo 46, joilla Suomenennätys siirtyi Jari Tuiskuselta minulle, väliaikaisesti, osoittautui, ja näillä sekä Halosen suvun saavutuksilla päädyin Iltalehden sivuille asti. Kuten myös Turun Sanomien Extra-liitteeseen, kansipojaksi jopa iskurepliikillä “koolla ei ole väliä”.  Niinpä niin. Muuten sain lähes itse käsikirjoittaa koko jutun.

Se, että lajeja oli noin paljon kasassa jo keskellä kesää, tarjosi hyvät mahdollisuudet panostaa vaikeisiin loppulajeihin vaikka kuukauden kuhunkin. Kunhan intoa vain piisaisi, kaikkiin tuhannen järmäyksiin. Listan loppupäässä on lajeja, joiden ajankäytöllisistä vaatimuksista ei ole tietoa, kun ei tiedä edes saako niitä ikinä. Tämä panee välillä miettimään homman mielekkyyttä.

Sen verran kilpailuhenkeä löysin elokuullekin itsestäni, että kun Laitisen Timi oli viimein noussut rinnalle ja oli merenkäymässä Märketille, kävin äkkiä onkimassa loppulistan ainoan lähivetten helpponakin, kivisimpun. Nousin sillä 47 lajiin, uuteen kansalliseen ennätykseen jälleen WUHUU ja Timi “joutuisi” saamaan turskankin mennäkseen ohi ja puolestaan uuteen ennätykseen. Lapsellista, tiedän. Mutta epävirallinenkin kilpailuasetelma lisäsi motivaatiotani yrittää enemmän, paremmin ja syvemmältä.

Timikään ei turskan kanssa kättä paiskannut ja palasin vielä hetkeksi kampoihin. Lajilaskennallinen etumatkaennuste herra Laitisella alkoi olla, koska minulta puuttuivat miekkasärki ja rantanuoliainen, joita silmällä ja siimalla pidellen vuoden arveltiin olevan jo liian pitkällä. 

Valkoisen evän vilahdus

Jos miekkasärki menetettiinkin jonkin sellaisen syyn takia kuin että Lappeenranta on liian kaukana parin kalan tähden, niin rouva Fortuna pyöräytti onnenpyöräänsä kuin Porkan Janne aikoinaan ja poikani Jooa sai opiskelupaikan kanavan varresta, niin kuin minä sen näin. Mamma betalar, mutta pappa ajaa ja muuttaa sujuvasti ja näillä oikeuksin muuttokuormaan saatiin lastattua kalavehkeet ja muutaman tunnin törötys Soskuan maisemiin.

Lueskelin kanavan töröstä kaiken mitä internetin syövereistä löysin ja varauduin huhujen laiturille kaikella mitä törön yhyttämiseksi suinkin keksin. Arsenaalin avaruudesta huolimatta kanava nieli tunteja, eikä neljään ensimmäiseen tuntiin mahtunut kuin suurehko joukko normaaleja onkikaloja: pasuria, särkeä, ahventa kiiskeä, taisi käsissä joku lahnanflisukin käydä ja tokihan salakoita. Sekä rääpäleistä rääpälein, elontaipaleeni piskuisin kuha, pikkurillin mittainen. Olen pahoillani reiästä.

Keravanjontkan töröneliö mielessäni oli strategianani kokeilla niin monta mikropaikkaa kuin pitkähköltä laiturilta ehtisin, ja väär’osumien tulkinnoiltani kun siirtymistäni siirtyilin, niin lopulta onnistuin heittämään huomattavan pienikoukkuisen litkani kohtaan, joka tuotti arvoituksellisen osuman. Vavan kärki tärisi tärppiä petokalamaisen ponnekkaasti ja tartunnan saaneena kelasin satagrammaisen ahvenen laiturille, mutta mitä hittoa? Kalan suusta törötti pyrstö, ja vaikken valkoevätöröä koskaan ollut nähnytkään, niin tajusin heti että se on siinä, sehän on törö, törö se on, onko se törö eikö olekin vai mikä, joka ahvenella on suussaan. Törö!

Kiskoin täyksi käyneen elämänpinnan ahvenen suusta ja se oli kutakuinkin elossa vielä, koukku huulessaan, mutta kuonon ulkopuolella. Mitä hittoa. Sainko juuri törön vai en ja minullako on varaa onkia eliksellä ahventa? Miksei koukku ollut törön suussa. Mato ja koukku olivat ahvenelle kovin pieniä, ja kun törökin oli kiistatta ahvenen suussa siinä missä syöttikin, niin mietin että täytyy tämän nyt hitokseen kelvata. Oliko käynyt niin, että juuri kun törö oli ollut syötin lumoissa peto oli päässyt yllättämään, takaa päin vai edestä madon takana väijyenkö, ehkä kai kun nenästä käsin törö oli nielty. Vai oliko koukku pujahtanut törön suusta lopunajan rytinöissä? Oli miten oli niin omatunto oli kalvoksissa ja olin tyytyväinen, että minulla olisi aikaa vielä kolme tuntia, osumaan puhtaampaan. 

Osumia odotellessani rantaan ilmestyi ilmeinen kalamies ja kas: laiturille kapusi viidenkymmenenkuuden elämänpinnain SE-kentiesmies Matti Janhunen, samainen töröinen mielessään. Kyllä hullu toisensa löytää. Oma töröiseni makasi betonilla malliksi, vähän kertaalleen syödyksi tultuaan rähjäisenä, hieman epäuskoisen saajansa kanssa. Makasinko tosiaan minäkin? Mahdollisesti, sillä olin saanut ujutettua onkeni kohtaan, jossa sitä ei alati häiritty ei-toivottujen toimesta. Juteltiin Matin kanssa siinä monen moista, kaloista kai enimmäkseen eikä naisista tai politiikasta uskoakseni lainkaan, ja aivan aikapuitesovitun sessioni loppupuolella kun kelasin litkani ylös täkytärpin neliöiltä niin hups, koukuissa roikkui kokonaiset kolme valkoevätöröä! Olin selkeästi löytänyt kanavan töröneliön! Jes, jesjesjesjesjesjes! 

LoArkistoituna oli huikeat 48 lajia, mutta Suomen ennätykset olivat ehtineet loppuvuotta ajatellen livahtaa jo herra Laitisen haltuun. Kiitos hänelle niistä muutamista hetkistä, joina sain kantaa lippua kunniakierroksella. Mutta itseään vastaan tässä eniten kuitenkin taistellaan ja että neljäkymmentäkahdeksan lajia. Se ei voinut muuta merkitä kuin että Salosen Juhan lanseeraama myytti viidestäkymmenestä lajista vuodessa näyttäisi hyvinkin olevan tehtävissä. Nälkä oli kesän mittaan kasvanut alkuperäisestä neljänkymmenen lajin tavoitteesta huutavammaksi.

Mysteerivinkki: Matilla ei ollut siihen reissuun sopivia välineitä, mutta kaivattu konsepti tuli selväksi ja hänkin seuraavalla reissullaan sai lopulta törönsä.

– lajivuosi 2018 takautuvasti

Sitä mukaa kun lajit vähenivät ja reissut pitenivät, niiden pyynti muuttui seikkailullisemmaksi, matkailullisemmaksi ja samalla raportit pidemmiksi ja vähäkalaisemmiksi, joskin tarkemmiksi. Sellaista oli meno jo kesäkuussa ja sama väylä kaartui horisonttiin heinäkuussa.

Karppi, tiemmä.

Carpe diem. Oli näin lähellä (tuuma sormien välissä), että elämänkarppikin osui jo ennestään tuskallisen pitkän kertaamisen kesäkuuhun. Juha ja Timi kyselivät mukaan Tampereelle kalaviikon perjantai-iltana, joka oli vielä kesäkuun puolella. Kiehtova tarjous, sinänsä, oli näiden tekstien kannalta onnekkaasti hankalan perhepoliittisen järjestelyn takana, ja kun sain Juuson kynnelle lauantaiksi, otimme äkkilähdön “varman” edellisvuotisen vinkin perässä Riihimäelle. Riksuun. Vuorokauden vanha carpe diem menee päiväyksen puitteissa.

Ajelimme perille päästyämme tyrmistyneen epäuskoisina vinkatun lammen sivu. Voiko olla tämä lampi edes, onko tämä lampi edes, tämäkö on lampi ja se, jonka vuoksi elämäämme päivän pari olimme valmiit uhraamaan? Vaiko tuo toinen. Tämä oli todellakin oikea, varmistuimme tutkittuamme huolella muinaisista viimevuotisista saaliskuvista maamerkkejä. Vuosi on riihikuivaksi kenties tarkoitetulle lätäkölle pitkä aika selviytyä vetevänä. Kuinka tätä nyt ongitaan, kun ongelle löytyy vesikasvien välistä tilaa neliön verran sieltä, toisen täältä? Minkäänlaista liikettäkään ei vedessä näkynyt.

Pakko lampea oli kuitenkin onkia, kun Riihimäelle asti kerran olimme lähteneet. Riksuun. Tienvarren penkalta löytyi pari ongenmentävää koloa ihan läheltä rantaa. Ja mitä kummaa, koho sukelsi heti kohta! Huti. Vesiliskoko. Uutta matoa, mutta ei, uutta tärppiä ei tullut. Vaikka hyvän tovin päästä tulikin ja – kala oli ahven. Kiersimme anellen lampea paremman onkikolon toivossa, mutta vain entistä huonompia sillä oli tarjolla, vaikka yhdessä kulmassa levien päällä pinnassa kelluikin muutama ruutana, kuin lupaukseksi isoserkuistaan. 

Palasimme lähtöruutuun, autolle, vakavailmeiseen palaveriin ja mietimme mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä. Lammessa ei taatusti enää karppeja ollut ja jos olikin, niin koko lailla mahdoton niitä olisi pyytää. Valistunein arvaus oli, että kalat olivat kuolleet ja järvi rehevöitynyt siitä entisestään.

Lajihulluissa päissämme meditoimme rantatuimaan suunnitelman, jossa mikäli onnistuisimme siinä, umpeenkasvaneen lammen rannalla, mobiilisti ostamaan liput Tampereen lammelle, niin lähtisimme sinne yöksi. Turku-Riksu-Tampere-Turku, sama se. Koko yö aikaa ja karpit kaiketi alati hanakoina: stadin fongariaateliset Timi ja Juha olivat pointsinsa sieltä edellisenä iltana kotiin hoitaneet. Ja minulla oli kuin olikin maksunumerot lompakossani, joka on myös puhelimen ja lähes kaiken kotelo nykyään.

Poljin, järjestysnumerossaan toista moottoriaan työntövoimanaan silloin vielä hyödyntävää, Audi-merkkistä autoani iltaan koreasti ja saavuimme illansuussa Pahain lammelle. Järven kalat tervehtivät meitä pinnassa loputtomasti läpsyen ja ne olivat jotain todellakin muuta kuin salakoita tai suoahvenia, pinnan virheettömyyttä pirstoivat mehevät möyrähdykset, ainakin näin ei-varsinaisen karpinonkijan silmin. Mutta kuului lammessa olevan suutareitakin ja ties mitä. Jopa kirjolohia.

Intoa kihisten saatoimme onget veteen, saman näköisessä paikassa kuin missä edellisillan pyytäjät olivat onkensa onneen saattaneet. Tyven oli meillä tykö ja hyvä ja vesi, jos ei nyt meri, niin enemmän kuin avara edelliseen, lähes ylikäveltävään suohon verrattuna. 

Ryyditimme koukkumme hieman eri tavoin kumpainenkin. Minä laiskempana pujotin koukkuun pelkkää mitä lie matoa, Juuso maissia ja vikuraa, luottoketjulaistaan kompostimatoa. Minun kohoni pyrki alkuminuuteilla muutaman kerran sukeltamaan, mutta jokin vastusti kalan kiusausta ja se hylkäsi syötin, joka ikinen, ärsyttävä kerta, ainakin neljä ja imutuksista näki, etteivät kalat olleet todellakaan mitään salakoita tai suoahvenia. Vääränlainen syötti kaiketi. En nyt muista enää mikä siinä niin väärää oli, matokoko kaiketi tahi laatu, mutta tunnin tai parin päästä Juuso, vedenalaisia ekolokeroita mittailtuaaan, maisseja ja kippuroita kompostimatoja tarjoiltuaan, koki tärppinsä ja siima soi siihen malliin, että jos ei sen päässä ollut suutari, niin se on karppi.

Haaviin lipui illan hämyssä alle kilon painoinen peilikässuomuinen karppi ja Juusolle mahtava lajipiste, elämänpiste. Itse en ollut karppia laskenut vuoden aikana tavoiteltavien lajien joukkoon etukäteen edes, koska, mielikuvissani kala oli salatieteiden ja karppimafioiden takainen viikkojen mäskäyksen- ja ajankäytön projekti, johon en tiennyt olisiko tällaisena maksilajein vuonna kaivaa aikaa ja tietoa. Vaikka, Sullströmin Janne, olikin luvannut projektissa avittaa jopa ennakkoon varsin myötämielisesti mäskäten. Siitä huolimatta juuri tällaista, luokkaa paria kevyemmän effortin paikkaa olin vesireiteilleni  kaivannut. Kauden alussa en vain tiennyt onko tavoitteiden noloa ulappaa olemassakaan. Mutta tuorein tiedoin, melko paljasjalkaisen turkulaisen oli kiittämän Tamperetta. Ei meillä ole Turussa edes veneluiskia kuin yksi, kun Tampereella niitä kuuluu olevan 18. En tiedä ketä Turussa hyväillään, muttei ainakaan vapa-ajankalastajia, luokan karppipinnareista puhumattakaan.

Sillä, kiitoksen aiheisiin purnaamisen jälkeen palatakseni, pari kolme tuntia ongittuamme minunkin kohoni upposi päättäväisesti ja karppi siiman päässä oli totta! Ja haavissa, kokemuksessa, sielussa, elämänkarppi! 

Ihmeenpä vaikeaa tämäkin oli. Ei tunneissa, nauraa joku karppimafioso, mutta siihen nähden miten paljon kalaa edessä silminnähden pyöri, olisi voinut kuvitella, että kalan saa saman tien kun ongen kastaa veteen. Mutta parempi näin, haastetta pitää olla (sopivasti), ei tässä mitään järkeä muuten olisi. Kuta kuinkin tismalleen näin.

Houtskarin heinien härkäsimppukaukalo

Heinäkuun seuraava ohjelmanumero oli yrittää paikata talvella Airistonhotellin laiturilta pummattu härkäsimppu. Härkäsimppuja on ulkosaariston rantavesiä syvemmät pohjat täynnä, mutta ongelmana oli löytää sopiva ajankohta ja paikka, kun taivas siunasi tuulta koko lailla kohtuuttomasti joka päivälle. Vettä piti arvatenkin löytyä se 40 metriä ennen kuin simppua kehtaisi toivoa ja lopulta päivä, johon reissun saimme tuulen kanssa nipin napin yhteen aseteltua, asetti edelleen haasteita vaaditun syvyyden löytymiseen olosuhteissa, joissa lastu voisi laineilla turvallisesti ja pyytävästi keikkua. 

Eikäpä navakassa luoteistuulessa kehtaisi kovin pitkälle merelle pötkiä.

Päätimme luovia Korppoon Verkanilta ulos, kohti Houtskarin Berghamnia. Vettä löytyisi riittävästi heti Kittuisten lauttarannan ulkopuolelta ja ulospäin pääsisi aina, mikäli simppua ei kohta löytyisi.

Aamupäivä kertoi karulla tavallaan kuitenkin mistä vesillä pesi. Emme päässeet millään kuin kolmeenkymmeneen metriin, kun tuuli jo repi venettä ja aalto keikutti niin, ettei pohjan onnistuneesta kolkuttelusta tullut mitään. Ei missään kohtaa, ei millään. Kokeilimme kaikenlaista, eri syvyyksiltä, ja kahdestakympistä erään jyrkkäreunaisen saaren tyvenehköstä katveesta Juuso saikin varsinaisen pyydön sivutapsiin pari kivinilkkaa. Sivutapsi on toiveikas lisäarvonpyytö, sillä mistä sen tietää mikä teisti tai rasvis siihen napsahtaa? Imukala tai makrilli. Nimeät sen.

Iltapäivällä tuuli laantui niin, että pääsimme ottamaan syvyyttä sen kymmenen metriä lisää. Löytyi ekologinen lokero, jota pitkin tuntui simpukkaalta valua keulakoneen jarruttelemana ja juksata kohdekalaa pohjasta. Voisihan sieltä turskakin juksahtaa? Turskaa ei juksahtanut, mutta Juuson kanssa saimme kovalla työllä lopulta simputeltua härjän mieheen. Mikon pinna poltettu jo talven lämpimiksi olikin ja kalastus paineetonta. Hän kaiketi nautti päivästä. Me vasta siitä, että pääsimme pois keikkumasta.

Yön olimme varanneet lirkkimiseen, kun merta pikkuisen edemmäs asti olimme karauttaneet kumminkin. Siitä ei suurempia kerrottavia ole. Pari kivisimppuhavista, vaikka toinen olikin keskellä päivää Volotissa. Vilkutti pyrstöllään kivenkolosta evästauolla. Niistäkään ei pinnoiksi ollut, mikä ei haitannut, syksynkin varalle piti olla joku iltahelppo ja sellainen oli käymässä vähiin.

Tuskin minkään lomareissun valmistelut – Märket

Lomakuu on lomakuu ja kalasteluiden väliin kiilasi Toscanan-matka. Heti sen jälkeen oli ajankohtaista alkaa suunnitella, jos ei grande finalea, niin vuoden huimapäisintä matkaa. Kohti elämänpinnaa, satujen saarta ja värien kyllästämää mysteeriolentoa, sarvipäägallerian puuttuvaa jäsentä. Isosimppujahti. Kenpä tie turskajahti myös ja tiedä vielä mikä, suunnittelimme muun muassa litkaavamme Ahvenanmeren syvänteen penkkaa kahdestasadasta metristä matalaa kohti, yksisarvisen elaskan toivossa.

Hanke näytti siinä torstai-iltapäivänä vielä aika kutkuttavalta. Helle painoi ennusteiden mukaan päälle ja keli olisi kaikin puolin kevyttä. Ideana oli tyrkätä lastu laineille Kustavista ja ajaa aika sumeilematta sieltä mahdollisimman suoraan Märketille asti, Silver Foxillani, jolla on senttejä ruhossaan 485. Reitin suoruus riippuisi aamun kelistä ja siloiteltu laineisto oli varsin toivottava, sillä kiertoliike olisi massiivinen. Meri on avara Ahvenanmaan pohjoisosissa ja saariston suojan tarve aiheuttaisi aivan toisenlaisen polttoaineen- ja ajankäytön suunnitelman.

Perjantaina sääennuste heikkeni äkkiä merkittävästi. Suomenlahden eteläpuolelle oli sittenkin kehittynyt pilvirintama, joka aikoi vyöryä lounaisen Suomen yli ja pyöräyttää mukaansa navakat pohjantuulet. Masentavaa. Messengeröinti meni empimiseksi. Kannattaisiko lähteä ollenkaan, mutta jos ei mennä niin päästäänkö milloinkaan. Jos härkäsimppua on tuulenkin uhalla tartuttava sarvista, niin totta vie myös isosimppua. Tartu isoa sarvesta, sanotaanhan. 

Tuntitason tuulitarkastelua. Näytti siltä, että lauantaina tuulee muutaman tunnin, mutta myös tyveniä jaksoja oli luvassa. 

Iltaan mennessä vaikutti, että aamulla pääsisimme ajelemaan Kustavista suoraan Ahvenanmaan pohjoispuolelle, jossa pitäisi pidellä jokunen tunti tuulta, kunnes illalla voisi viimein päästä pistäytymään Märketillä. Näillä pelimerkeillä päätimme Juuson kanssa kaksin lähteä matkaan, ja tuulelle altistuessa oli veneenhallinnan kannalta lopulta hyvä, ettei reissuun saatu mukaan kolmatta jäsentä.

Matka avartaa

Lauantaiaamuna vene oli lastissa ja laiturissa Vuosnaisissa. Varabensakanisteri oli, uskomatonta kyllä, lentänyt maantiellä veneestä (toiseksi viimeinen juttu joka lentää) ja ilman ei merelle ollut syytä lähteä. Onneksemme huoltoasema Taivassalossa oli juuri kohdalle satuttuamme auennut ja saimme mukaan pari kymmenen litran kanisteria. Olin laskenut, että Ahvenanmaan pohjoispuolella mennen tullen kun tankkaa luksusbensiiniä niin selviää, kunhan on täydentää varakanistereista. 

Viiletimme yhtä soittoa Kustavista, Åvan ja Jurmon välistä Gloppet-nimiselle selälle, Norrhavetille, Myrskyluodon Maijan Väderskärin ohitse suoraan Hamnsundetin vierassatamaan. Taival olisi ilman navigaattoria ollut työläs tulkita, sillä joka suuntaan, silmänkantamattomiin lähes, riittää matalia luotoja ja myös pinnan alta matalia. Minulla ei luotainaparaatti sisällä moista hienoutta kuin navigaattori, mutta onneksi elämme nykyaikaa, ja vaikka kännykkään ladatun navigaattorin alkuteksteissä vannotetaankin olemaan käyttämättä sovellusta navigoimiseen, niin tuskin siitä sakkoja saa ja sen varaan olimme reissumme rakentaneet.

Keli puolestaan oli kuin olikin tyyni ja kaunis, aivan kuin joskus lohireissuilla, vaikka saatoimmekin havaita pilvirintaman saapumisen etelästä. Ehdimme kuitenkin tankille ja suojaan ennen tuulen yltymistä. Syödäkin piti, valkoisilla pöytäliinoilla tai ilman, mutta ei Hamnsund niin hyvin varusteltu vierassatama ollut että siellä pöytäliinoja olisi katettu, tai nakkilautasia pihvejä ilmankaan, ja evästauon saattoi siirtää tuonnemmaksi. Oli tavoiteltavaa päästä Dånön tuolle puolen ennen kuin aalto äityisi hurjaksi, sillä navakan tuulen pohjoinen suunta tuottaa vaivaa ja vaaraa Getan kallioiden ohitukseen näin pienellä aluksella kuin Silver Fox. 

Myöhästyimme tavoitteesta hitusen ja tuo vastainen pätkä avomeren reunaa oli aikamoista vuoristorataa. Aalto ei aivan tavattomasti kuitenkaan kaatunut päälle, ja varovasti niitä myötä- ja vastoinkäyden pääsimme Dånön väylän kupeille turvaan evästauolle. 

Lirkkimielisillä ei ollut tässä vaiheessa yhtään kiire. Tuulen tyyntymiseen oli monta tuntia, emmekä sitä ennen voineet kuvitellakaan jatkavamme Märketille. Aaltoja vyöryi monen päivän takaa Torniosta asti, sillä Märketillä oli, mannerilmoista poiketen, tuullut jatkuvasti ja tyyneys on tuolla jumalan, muttei majakkaseuran hylkäämällä luodolla hyvin väliaikainen olosuhde. 

Tauko paikalla

Kulutimme luppoaikojamme tutkimalla Ahvenanmaan pohjoisosien saarten rantavesiä. Liejutokko tai mutu olisi hauska tavata ja miksei joku yllärikin, muista interkansallisista tokoistamme vaikka se seitsenruotoinen. Ensimmäisestä saaresta ei kuitenkaan ihmeitä löytynyt, jos ei sellaiseksi lueta ahvenenpoikasten valtavaa määrää. Ei täällä syntyvyydestä ainakaan ahvenen tulevaisuus kiinni jää, mutta miten lienee kasvamisen laita. Onkohan poikastilanne ollut aina tämä, vai liittyykö runsas tuore populaatio ahvenen uuteen tulemiseen? 

Lopulta siirryimme niin viimeiseen saareen kuin mahdollista, odottelemaan lähtökäskyä Märketille. Suojaista kulkua oli Finnbolle asti, joka oli kuin tehty mannersuomalaisten viimeiseksi suojasatamaksi. Vielä oli aikaa tihrustaa myös rantoja ja kappas vain, saaren kupeessa oli jopa haukikin näin ulkona, rannan aivan aurinkomatalassa, ison kiven juuressa kuin leppäkerttu. Pikkuinen puikkari. Onkohan Finnbossa jopa kuteva kanta? 

Lähtöä empiessämme Juuso bongasi veneenkeulilla liikettä rantakivikossa, pieniä tokkoja, kenties liejutokko? Kalat eivät tehneet kirkkaassa päivänvalossa lainkaan helppoja itsestään, mutta työllä ja tuskalla onnistumme napsimaan kalan pari mieheen ja kyllä ne vain liejutokoilta näyttivät. Outoa oli vain rubiininpunainen iiris kalan silmässä, joka sai meidät hetkeksi haaveilemaan käsissämme olevasta aarteesta nimeltä seitsenruototokko. Mutta ehkä rubiininpistävä katse tulee graniitin laadusta, siitä samasta, joka värjää Ahvenanmaan asfaltinkin punaiseksi. Miksei siis yhden tokon silmää.

Aaltopeltiä perille

Emme olleet huomata tuulen talttumista yhä voimissaan olevien maininkien iskeytymisen kohinalta saaremme rantaan ja vähän epäröiden lähdimme lopulta liikkeelle, harvalukuisten luotojen välistä kohti majakkaa. 

Maininkia tosiaan piisasi, mutta tuuli oli kuin olikin sen verran moinannut, että arvelimme talon kokoisten, mutta hyvin matalien talojen, ehkä leikkimökkien, aaltojen seassa selviävämme. Hiukan outo, ontto olo vaivasi aaltoja ylösalas kiiveskellessä mieltä, veneen kapoisen keulan ollessa kohti jotain, joka ei vielä edes näkynyt, eikä minkäänsuuntaisessa horisontissa näkynyt mitään muutakaan mistä tai mihin ottaa kiinni, jollainen perustarve ihmisessä vaikuttaa piilevän. Mutta tuolla, ulkona tuolla, pelkkiä aaltoja ja palanen taivasta ja niin suuria molemmat. Tuulet rakentanut pilvirintamakin näkyi kaukana pohjoisessa, riittävän kaukana tuulen asettua, eikä uutta ollut näkyvissä. Ehtisimme hyvin kipaista majakkasaarella.

En tiedä mitä mietti majakalla ahertanut väki, kun horisontista ilmestyi saaren liepeille kolmeksi tunniksi piskuinen vene, joka palasi lopulta horisonttiinsa. Majakan tasanteilla parveili hetken elämää, kunnes ihmiset palasivat askareisiinsa, normale. Meillä oli hiukan koominen olo.

Mutta mitäpä siinä. Viehkeet, raskaspäiset jigit, veteen viidenkymmenen metrin syvyydessä ja odottelemaan kaloja. Pohja oli joltiseenkin hankala. Se nieli vieheitä ahneehkosti, ennen kuin opimme hieromaan siivompia kohtia ja syvyyksiä, eikä aikaa lopulta kovin paljon tärvääntynyt kun ensimmäinen simppu oli veneessä. Värikylläinen ihka oikea isosimppu, syvänteisten merttensä vartija.

Ja simppujahan tuli, jatkuvalla syötöllä. Toinen toistaan upeamman värisiä, samalla kun väistelin keulakoneen suuntia näppäillen rantakallioita. Yritimme päästä niin lähelle rantaa kuin mahdollista, koska turskaa ei etäämmältä kuulunut ja arvelimme niiden majailevan nousevassa rinteessä. Teki mieli mennä kokeilemaan rannaltakin, mutta mainingin ja ajanpuutteen vuoksi vierastin, jälkeenpäin todeten virheellisen turskattomasti, sellaista päätöstä ja yritimme saavuttaa vastaavia ulottuvuuksia ja uitettavuuksia veneestä käsin. 

Mutta rinne vellovine maininkeineen oli hankala ja vaikea. Veden vyöryssä en uskaltanut päästää venettä aivan kosketusetäisyydelle kalliosta ja koskapa en, kaikuluotaimeen ei saanut piirtymään oikein alle kolmenkymmenen metrin syvyyslukemia, Märketin rinne on niin jyrkkä. Niillä keinoin turska ei tullut, ei saapunut, noussut ja lopulta oli vain pakko nostaa pyydöt merestä ja suoria yöksi saariston suojaan, sillä tuuli nousisi uudelleen varhain aamulla ja torpedoisi elaskasuunnitelmat tai pidemmät viipymiset majakan huopeessa. Olimme niin väsyneitä, että nakkasimme pop-up-teltan kivisen, matalan saaren ensimmäiseen vähänkään pehmeänsorttiseen kohtaan. Kiitollisesti kyllä, luontoäiti oli niin armelias ankaran työn tehneille matkalaisille, että lahjoitti aivan veneen keulalta lähes täydellisen, kivenkovan saaren kenties ainoan mättäikön, johon urvahdimme saman tien kun päät tyynyyn asti saatiin saateltua.

Takaisinkin on merta edempää kiva tulla

Paluumatkalla päätimme simputtaa hetken Sälskärinkin majakkaa, josta tutkin kartalta suht suojassa tuulelta löytyvän kylliksi vettä – simppuja ei juuri alta kolmenkymmeneviiden metrin tuntunut viihtyvän ja turskista emme tienneet, emmekä olleet oppineet mitään. Ja pam pam, simppujen rumputuli paukkui Sälskärissäkin. Mutta tällä kertaa molempia simppuja, hieman eri syvyysvyöhykkeellä, härät muutama metri syvemmällä. Kumpiakaan ei aivan yhtä paljon kuin Märketillä isoja, mutta useita kuitenkin.

Kokeilimme hetken myös Dånön pohjoiskärjiltä avomeren laidasta ja sieltä ei tullut enää kuin härkäsimppuja ja silakoita.

Tankkietapilla Havsviddan tankitti tyyriinpuoleiset menovetensä ja tällä kertaa myös ravintolatasoisen ruoan, jonka onnellisina auringosta, suojasatamasta ja maankamarasta terassilla nautimme. Otinpa ruokajuomaksi reissun ainoan oluenkin – tällaisia reissuja ei voi enempää alkoholilla voidella.

Tuulikin tyyntyi parahultaisiksi ja saatoimme valita jälleen suorimman reitin. Pompimme Teilin pohjoispuoleisten aukkojen, Norrhavetin ja Gloppetin, yli hallien kanssa kisaillen, tälläkin kertaa onnekkaan loivilla laineilla. Päivä oli niin kaunis, kuten Brändön pohjoispuolinen saaristokin, ettemme pitäneet kiirettä. Ihmettelimme rantaluontoa vielä Hullbergan Storlandetissakin, jonka väyliltä syrjässä olevilla monimuotoisilla rannoilla oli aina tehnyt mieli pistäytyä. 

Sellainen oli reissu se ja sen heinäkuu. Paitsi että Iniön aukolle saavuttaessa tajusin äkkiä, millainen olisi tulevaisuuden merikortti ja navigointisysteemi. Kiitos vanhan kunnon väylällä vastaantulevan Ejdernin. Vai oliko se sama alus enää. 

– lajikalastusvuosi 2018 takautuvasti

Kesäkuussa uusia kaloja löytyi seitsemän kappaletta – törö, seipi, toutain, kirjoeväsimppu, harri, nieriä ja sulkava – ja ne olivat kaikki hyvin mieliinpainuvia, etten sanoisi erityisiä. Kirsikaksi kesäkuun kalakakun päälle oli luvassa Lapin-reissu juhannusta edeltävälle viikolle taiteilija Yrjölän kanssa. Pääosa oli varattu lohen soudulle Lappeassa, mutta myös muut Lapin kalat oli fongarin lupa löytää.

Ojasta törähtää

Ennen Lappiin lähtöä oli kuitenkin mahdollisuus hyödyntää alkukesää vielä etelä-Suomessa. Ensimmäisenä kohteena oli törö, jonka olimme Helsingin kisassa pummanneet väärään siltaan. Kisan jälkipuinneista opittu kalan länttimäinen esiintyminen takaraivossa kävimme varsinais-suomalaisiin ojahommiin. 

Lirun äärellä näytti aluksi siltä, ettei hommasta voi tulla mitään. Vettä oli tuskin ojaksi ja miten Savijoki-niminen vesistö voi edes olla näin kristallinkirkas? Mitä sellaisesta normaalisti valittamaan, mutta kun kaikki vähänkään töröhtävä paikkatyyppi oli kuin näyteikkunassa, eikä ikkunoita ollut somistettu millään. Aivan kuin niin monissa Turun keskustan liikehuoneistoissa. Päädyimme shoppailemaan vähänkään piilotettuja juttuja, muutama kyllin syvä potero löytyi, jottei kalattomuutta voinut silmin todeta. Mutta niistä löytyi vain särkiä ja turpia.

Aikansa epätoivoisen onkimisen jälkeen alkoi illan hämy laskeutua päälle. Sen myötä eräs pienen kosken alainen, hädin tuskin huomattavan kivinen, päivänvalossa täysin läpinäkyvä ja tyhjä kohta alkoi resonoida myönteiseen sävyyn. Tärppi. Toinenkin. Joku kala roikkui kiinnikin sekunnin, ettei ollut törö? Vähän näytti siltä. Ja kohta Liedon illassa kaikui: TÖRÖÖÖÖÖÖ!!!! Yläfemmaa ja mitä kaikkea. Mikä onnen törö, lopulta!

Taivutanko seivin, entä toutain

Seipiä jäi vaivaamatta maratonilla ja olin miettinyt miten yhyttäisin sen Lapin reissulla. Ajelisin sinne yksikseni ja voisin pysähtyä ongelle missä hyvänsä. Mutta kun tutkin asiaa, näytti ettei missään tuntemassani seipipitoisessa pohjoisen paikassa saa nykyään enää onkia (lue:Iijoki). En olisi millään viitsinyt lähteä seipin takia Helsinkiin tai Kotkaan erikseen.

Ongelman seivasi Juuso, joka rapsasi kalan Kokemäenjoen koskialueelta perholla. Siinäkö olisi ratkaisu, voisinko minäkin saada perholla seipin? Ei puuttunut kuin perhovälineet ja huitomisen osaaminen.

Yrittänyttä ei laiteta, päätin ja sain lainaksi Nipan ja häneltä myös perhovälineet. Mitä näitä on, kuulapää, joku pikku nymfikö vai mikä, tämmöisiä pieniä ötököitä nämä on kaikki. Helppoahan tällainen lyhyt heittäminen on, kuula upottaa perhoa virrassa tuolla tavalla noin ja kas, tärppikin siellä, wau, salakka! Elämäni ensimmäinen perhokala!

Perhoja jäi tuntumaa hakiessa kiviseen pohjaan ja kuulapäästö oli tuotapikaa kätketty koskikiven lomaan. Kaivelin rasiasta jäljelle jääneitä kuulattomia ja puristelin sopivaksi arvioimiani hauleja perhon eteen ja homma jatkui. Lisää salakoita. Vaihdoin hieman paikkaa ja naps, tums tums ja siinähän se on: seipi! Uskomatonta. En ollut seipiä nähnyt edes kymmeniin vuosiin.

Koskialueelta voisi saada vielä toutaimenkin ja jatkoimme sillä mielin kalastusta. Pitää ehkä kokeilla tuota niskaakin nyt, kun pari fellow kalapartaa sen luovuttavat käyttöömme. Toinen oli pienen toutsun parisenttisellä leechillä saanutkin ja toivonkipuna pakaroissamme kompuroimme kivikossa niskaa raapimaan.

Vitjat miten tuo kala paukauttelee salakkaparviin. Silminnähden pienetkin kalat. Yritimme saada niitä hätsäämään kaikkiin pienvieheisiin joita rasioistamme löysimme, mutta ei. Parhaat hätsit tulivat pieneen virvelöityyn Fleehen ja johonkin ihme majavahäntäiseen pikkukumiin perhovehkeillä uitettuna. Niskalla ei ole vettä kuin aivan pintakuluiksi. Mutta jokikinen kalojen kiinnostuma jäi tärpiksi. Vieheessä pitäisi kaikesta vihjeistä päätellen olla takimmaisena elementtinä koukku.

Itse sain perholla säynävän, ahvenen ja särjen, eli yhteensä viiden lajin perhosaldon heti ekalla kokeilulla ja päätin, että ilman muuta ne perhovehjekset on hankittava.

Mutta se toutain. Sateinen ilta varttui, eikä kalaa kuulunut kunnon tärpeiksi. Nipa kävi kokeilemassa suvantoa ja sai pientä kontaktia, jotka eivät nekään jalostuneet sen pidemmälle. Kävin kuohuilla itsekin, mutten ansioitunut yhtään enempää. Niskakaan ei tarjoillut enempää, päinvastoin, kaikki läiskekin lakkasi ja tuli hyvä syy kohdistaa loput paukut suvannon akanvirtoihin.

Ja niin kävi, että päätös johti kesän jännittävimpiin sessioihin. Ihan kovimman virran akanpyörteissä Bladebait-vieheeni, toutain ja salakkaparvi alkoivat oudosti vaikuttaa toisiinsa ja sekä salakat että toutaimet kihahtaa pintaan aina kun heitin oikein. Aloin saada tärppejä ja seurioita. Tajusin, että kiinnostusta on, mutta jokin ei riitä. Aloin rytmittää kelausta eri tavalla. Syöksäyttelin poikkeuksellisen rajusti, yrittäen aistia mitä kala haluaa nähdä reflektoituakseen tosi tarkoituksella, ja kasvoimme siinä määrin yhteen siinä, että lopulta kala tempaisi kuin tempaisikin kiinni kunnolla! Aijai! Tämä oli kyllä ihmeellistä. Toutainkin oli haasteellisen iltapuhteen päätteeksi lopulta totta! 

Olin valmis Lappiin, boogie oli hyvä.

Neljän lajin hattu

Kovan tavoitteen lajivuonna on käytännössä käytävä Lapissa, vaikka neljän lajin hatun voi jotenkin muutenkin, jossain muuallakin, kaiketi saada raavituksi kasaan. Hatun tuulissa puhaltelisivat lohi, harjus, nieriä ja kirjoeväsimppu. 

Lapissa hanke oli joka tapauksessa realistisin saada käymään toteen ja koukut viiloista, sekä aistit energiajuopumuksesta terävinä ajelin Lappealle järjestettyyn hienoon joenvarsitölliin (järjestetty todella, tukkilaistölli oli tuotu sinne Rovaniemeltä, vaikkei juuri nyt ja meitä varten), jonne Sakke oli äiteineen ja poikineen jo ehtinyt majoittautua.

Fongaripojat ja Lymyilevä Lohi

En tiedä miten on niin, että joka kerta kun lähden soutamaan lohta Tornionjoelle, niin vene on sellainen, että siitä saa hulluna äyskäröidä vettä koko ajan pois. Tai tiedänhän minä. Maksukykyyn liittyvistä järjestelyistä se johtuu.

Mutta me yritimme. Hurjasta tuulesta huolimatta, opetella uutta paikkaa, saada pysymään vene pinnalla. Lohia nousi, jokeen ja naapurivenheisiin jonkin verran, juuri sen verran että usko pysyi yllä. Pari päivää yritimme opetella mihin aikaan joella kannattaisi olla välttääkseen laskujonot, miten soutulinjat kannattaisi toteuttaa ja kuinka päristellä virtaa takaisin ylös niin, ettei erään tunnetun suunpieskä-jän tarvitsisi toivottaa meille pää punaisena hauskaa matkaa helvettiin. Väylä itse pysyi vaiti. Haudididuu, haudididei. Ei Lappeassakaan niin sakkeasti lohta ui, että sitä kuka tahansa saisi.

Onneksi veneessä ei ollut tarkoitus koko aikaa kökkiä, vaan rantakalastuksestakin oli pinnoiksi listaan.

Jokisimppu vai sen veli

Ensimmäiset rannalla vietetyt soututauot kuluivat rantakiviä tonkiessa. Mukanamme kulki tutkijatasoinen tieto, jonka mukaan Tornionjoen alajuoksulla esiintyy kivisimppua, joka vaihtuu yläjuoksua kohti kirjavampieväiseksi veljekseen. Mitä juoksua Lappea tämän asian suhteen edusti oli jäävä meidän tutkittavaksemme. 

Sakke Saukonräpylä käänteli kiven toisensa perään ja kalojahan siellä vilahteli, simppujapa hyvinkin. Pienen harjoittelun jälkeen vikkelät räpylät saivat yhden niistä satimeen ja kala päätyi tutkimuspöydälle, joka lienee ollut samainen räpylä. Mikä on tämä? Kirjavat evät, mutta kivisimppuja ovat joidenkin kirjoeväkkäät olleet ja yritimme erotella lyhyttä sisintä eväruodetta. On! On sillä sekin! Hitto vie, meillä on salaperäisen kirjoeväsimpun apaja tässä ihan kotirannassa. Eiköhän se sieltä koukkuunkin saada, juoksu on oikea!

Punoimme juonia, joilla ohitettaisiin luonnollisen syötin käyttökielto virtavesissä. Virtaako vesi todella simppujen rantapoteroissa? Haetaanko säännöillä tosiaan sitä, että simput säilyisivät joessa, ahnaan ja kyltymättömän simpputurismin puristuksessa?

Päätimme ottaa varman päälle ja hoitaa homman ultramikrojigaamalla, eli napsasimme jigistä pienen palan piskuiseen koukkuun ja kävimme väristelemään kivenkoloja lirkkivavalla. Ehätin ensimmäisenä markkinoille ja hetken aikaa mustia aukkoja tutkittuani aloin tajuta millainen olisi oikeanlainen, ja eräästä sellaisesta ultramikrojigini saikin tukistuksen. Kirrrjoeväsimppu wuhuu!!! Evätarkistus vielä ja kyllä, siinä se on. Ei epäilystäkään! Sakkekin sai kohta omansa ja joku pyydettiin vesipussiinkin kuvattavaksi.

Niskan Hartsa

Viimeisenä Lappean yönä Sakke kävi Teriön Eliaksen kanssa koskenniskalla perhovehkeineen. Palasi, kun minä vielä hieroin unihiekkoja silmistäni ja kertoi saaneensa muutaman mitallisenkin harrin. Harripinna. Sen ehtisi siis vielä tästäkin ja loppuajan voisi pyhittää raudunmetsästykseen Kilpisjärvellä, ilman välilaskua Könkämänenolle. Olimme luulleet että Lappeassa ei harreja oikein olisi, kun koskesta ja sen alta emme olleet saaneet kuin haukia rannalta nakkelemalla. Soutamallakaan emme ensimmäistäkään. Mutta niskalla siis on kuin onkin, hyvinkin.

Kahlasin pitkälle jokeen. Pidemmälle kuin olisin oman, aika lailla kahluuhousuttoman ja perhovälineettömän, historiani kautta osannut aavistaa. Päätepysäkin soraikolla, parin pintakiven aikaansaamalla akanvirtaikolla harri alkoi heti nakertaa pientä lippaa. Pikkuharri. Pinnassa näkyi paljon tuikkeja, mutta enimmäkseen alamittaisia. Kalat väsyivät aika nopsaan vieheeseen ja hävisivät etäämmälle välillä muutenkin, palatakseen taas takaisin. Kokeilin eri kokoisia Blade baitteja ja pienimpään tuli pieniä harreja, mutta sellaiseen tuuman mittaiseen heti parempia. 

Lopulta niin suuri, että olisiko jopa mitallinen? Kauhoin rantaan mittailemaan ja…kyllä se kai on, vai onko, ei sittenkään, eipä kun on. Vai eikö. Kyllä se ehkä on, mutta kahlasin nöyrästi takaisin jokeen, halusin että se on varmasti. Sitä paitsi puuha oli kivaa ja harvinaista herkkua minulle.

Aikaa kului tunti tai pari, mutta sitten, samaiseen bladeen edelleen, järmähti ihan selkeä mittaharri. Kyllä. Kaksi senttiä yli ja se oli siinä: nelikymppisjuhlien kala! Vuoden tavoite oli täynnä ja tämäkin reissu vielä nieriää vaille valmis. Lohi oli päälle puskeneen helteen myötä jo menetetty, joki oli hiljentynyt. Mutta että, mitä ihmettä loppuvuonna nyt, kun tavoite tuli täyteen jo ennen juhannusta?

Saanamiehet sateessa

Kilpisjärvelle oli vielä reipas kiekaisu Lappeasta ja selvisin sinne yhdellä valkoisella Monsterilla ja tienvarsinokosilla itikossa. Lohenkalastajan keskikesäinen rytmi ei välttämättä osu check-outtien kanssa yksiin.

Aamulla kiipeäisimme tunturiin, tiheästä vesisateesta huolimatta. Aika kävi vähiin, eikä ilmoja voinut väistellä. Jos pinnanirppa irtoaisi tunturista kerralla, ehtisimme yrittää päivittää kitunieriää paremmaksi Kilpisjärvessä. Järvessä on raudulla alamittaa 60 senttiä, jonka saavuttaminen voisi olla hasardin takana, eikä sen varaan voinut ensisijaisesti laskea.

Kipusin kapusin. Sakke painoi yllättävän hyvin, vaikka on tuommoinen jässikkä. En meinannut pysyä perässä, vaikka tokkopa hänkään enää tämän ikäisenä itsensä perässä pysyy.

Ekalla lompololla oli pakko nakata löysät pois ja huoahtaa. Kuin kaivo tämmöinen lompolo. Hirmu vaikea kuvitella silmiinsä sitä tarinaa, jonka jälkeenpäin vaeltajatovereilta kuulimme, että tässä erään päivän ehtoona lompolon pinta oli kiehunut kalaa. Tunturi on mysteeri. Täällä ilmeisesti tulee ötököille sellaisia päiviä, hyvin kesäisiä, jolloin ne kuoriutuvat joukolla ja kaikki kulmakuntain kalat osallistuvat peijaisiin. Mutta missä ne nyt olivat. Missään ei näkynyt ristin sielua ja vesi oli kirkasta kuin töröojassa.

Saanajärvellä sama homma jatkui. Ei mitään käsitystä missä kalat voisivat olla. Missään niitä ei näkynyt ainakaan, vaikka järvessä pitäisi olla nieriää ylitiheä, kitukasvuinen kanta. Kuin kuhaa kotonapäin. Eipä niitäkään kyllä näe ennen kuin veneessä tai rannalla. 

Mutta mikään ei järvellä tuntunut auttavan kalaa näytille. Kiersimme järven takapäätyyn, jonne meidät oli neuvottu. Ties kuinka lähelle Norjaa. Siellä olikin hyvän näköinen paikka, jonne järveen laskeva puro epäilemättä kuorii ötikkää, vaikka ei juuri sinä koleana sadepäivänä. Minulta loppuivat voimat ja jouduin odottelemaan uusia voimia tovin autiotuvan lauteilla. Sakke keitteli jotain ja väsyttyään väsyneisyyteeni lähti etukäteen valumaan alaspäin. 

Elvyttyäni lähdin kelautumaan lähtöruutua kohti niin, että koko järvi tuli kierretyksi, enkä edelleenkään keksinyt ensimmäistäkään konstia yhyttää kala. Päätin sijoittaa loput paukut järvestä laskevaan puroon. Kai rautuja siinäkin voisi olla. Olisi erilainen miljöö yrittää pyytää ainakin kuin tuo umpimielinen järvi. 

Heittelin pienenpientä vaappua suvantomaisiin pätkiin ja kiroilin taas, ties kuinka monetta kertaa jo tänä vuonna, etten omista perhovehkeitä. Hiukan hankalaa tällainen väijyminen ja pätkäkalastus näillä välineillä. Mutta sitten, eräältä turbulentilta pätkältä pahimman kosken alta tulee tärppi! Kala räpäjää hetken pinnassa, mutta irtoaa. Mikä hitto se oli? Nieriäkö, vai taimen, mitä tällaisessa purossa on? Sijoittelin pyydystä hankalilla välineilläni uudelleen ja uudelleen väpättämään virtaa alas ja eipä aikaakaan, kun tapahtuma toistui ja rannalla sätki – kyllä, se on nieriä! Ja vielä toinen, kuin varmistukseksi ja tämä alkoikin riittää. 

Valuin pois. Todeten, että aina siinä missä puro laskee lompoloon on puronpätkän suurin taimen. Ja että nieriöitä oli vain puron ylimmällä pätkällä, kaikkialla muualla kivenkolojen vipeltäjät olivat taimenia.

Kilpisjärven reeskaparvet ja niiden harventajat

Tunturiretki oli jännittävä, mutta Kilpisjärven syvänteiden jättiraudut kenties vielä jännittävämpiä. Järvelle oli ollut hinku niin kauan kuin Kristian Keskitalolta keksimme, että nieriää voisi jigata ja sitä Inarinjärvellä opettelimme. Häneltä opittujen tekniikoidenkin pitäisi sopia paremmin inarilaisia kookkaammille kilpisrauduille.

Aikamme kinasteltuamme rannassa, että asennetaanko lopulta löytämäämme vuokrasoutuveneeseen mukaan raahaamani sähkömoottori, vai ryskitäänkö innoissamme selälle soutaen, asennus saatiin valmiiksi ja venekunta aloitti äänettömän lipumisensa kohti apajia. Tietäisipä vaan missä sellaisia on.

Ainoat hatarat paikkavinkit olivat useamman kilometrin päähän ja yritimme löytää apajaa lähempää kylää. Miten voi tämäkin järvi olla näin tyhjä, kaiussa ei näkynyt moneen kilometriin mitään. Pakosta ajauduimme lopulta vinkkipaikoille, sinne missä järven syvimmät syvänteet ovat. Siinä se olikin se juju. Syvemmälle, syvemmälle, aina vaan syvemmälle, aina neljäänkymmeneen metriin. Ja kas, siellähän sitä kalaa on ja vaikka kuinka paljon! Kaiku piirsi kalaparven toisensa jälkeen. Tuntui, että järven kaikki elämä on tässä. Tosi syvällä. Ei ihme, etten vuonna 77 nähnyt tuolta rannalta käsin ensimmäistäkään eväkästä, ja sama salaisuus saattoi koskea edellisen päivän Saanajärveäkin.

Motorguide kuljetti meitä pitkin syvännettä Lowrancen viitoittamana ja yritimme ujuttaa vieheitä kookkaampien yksittäisten kaikujen kattauksiin. Runsaat pikkukalaparvet olivat reeskaa, eli pikkusiikaa, opimme myöhemmin. 

Nieriän jigaus kaikuluotaimen kanssa on siitä hauskaa puuhaa, että seurioita voi seurata syvyyksistä. Ne voivat kestää minuutteja ja kala voi nousta ja laskea vieheen perässä useita metrejä, jopa pintaan asti, etenkin kuulemma meille vielä vieraat suuret kalat. Pienemmät tahtovat jättää seuraamisen muutaman syvyysmetrin jälkeen ja tilanteen kanssa pitää kikkailla. Miksi pieni kala pitää saada, jos mitta on 60 senttiä? Noh, kaiketi siksi, että tällä kokemuksella on hyvä jos saa edes jotain tuntumaa kaloihin ja mistä noista kaiuista lopulta tietää.

Aika pian tuli sitten ensimmäinen tämäytys ja syvyyksistä alkoi nousta jännittävä otus. Ollako nieriä? Ei tuntunut kauhean suurelta kyllä. Eikä ollut, mutta todisteeksi se kelpasi siitä, että homma toimii täälläkin. 40-senttinen nieriä pääsi kuvaan ja takaisin syvyyksiin.

Homma jatkui ja meille hahmottui kompakti alue, jossa esiintyi reeskaparvien ohella myös nieriäkaikuja. Kohta pamahti uudelleen ja tällä kertaa kala olikin selvästi painavampi. Joko mittainen oikein? Kala tuntui olevan suusta kiinnikin, toisin kuin ensikeikan alamittainen kylkikala Nitsijärvellä, joka niin ikään tekeytyi painavaksi.

Kala tuli lopulta pintaan ja enkkanieriä se oli, vaikka ei kyllä millään kuusikymppinen. Viisneljä sanoi mitta ja vaakaa kala ei koskaan nähnytkään pulahtaessaan suoraan kuvauksista syvyyksiin. Aikamoinen alamitta täällä! Kyllä olisi kertaturisti tuonkin mielellään nuotiolla nauttinut. Mutta ehkäpä juuri mitan vuoksi järvessä on järjellinen rautukanta, vaikka kehuvat jotkut sen syyksi myös järven loiskantaa ja sen johtoista paikallista nieriän hyljeksintää.

Kolmaskin nieriä kävi veneessä ja pääsimme lounaalle. Iltapäiväksi otimme sateesta huolimatta uuden stintin, mutta jotain oli tapahtunut. Kalaa ei tullut ja kaikki tärpit raapi puolestaan Sakke. Kala oli tainnut nousta pohjasta ylös ja oli vaikeampi tavoittaa. Itse en onnistunut lainkaan, kala taisi sateessa preferoida eri värejäkin ja oma garderoobini on aika rajallinen tähän touhuun. Kelikin huononi kaiken aikaa ja jo hyvissä ajoin ennen yötä oli syytä lähteä pois. Tämä retki oli tässä.

16 tunnin matka Hämeenlinnan kautta takaisin Turkuun sujui lepotauoitta. Kofeiinia ja äänenpainetta kului muutama litra. Kohti heinäkuuta. Paitsi että välissä olisi vielä yksi itselleni harvinainen ja jännittävä laji.

Sulkavamutka

Fongareille vaikeuksia pitkään tuottanut laji esiintyy Kokemäenjoen reitissä ja siitä niitä olen joskus nuorempana saanutkin. Yhden kappaleen Loimijoesta ja muutaman pilkillä Lempäälän Pyhäjärvestä. Itse Kokemäenjoesta en ole sitä saanut, onkimisen rajoituttua pariin elämän kertaan. Niinpä tueksi tarvittiin taas Juuson esiaskeleita ja vinkkejä, hän oli kilpaa onkinut niitä myös emojoesta ja kävi mallisuorituksen tekemässä alle nytkin kesäkuun lopulla. Sai ryökäle sellaisen vieläpä välittömästi, aivan Paasikiven juuresta. Ehätimme kärppinä apajille Villen kanssa vielä, kun kaveritit olivat yhä joella. Joskus pitää olla nopea, nopeat kuulemma syövät hitaat.

Ottipaikka on syvä mutka joessa, juuri sellainen kuin joenmutka maantieteen oppikirjan mukaan luonnostaan on. Jos ette muista, niin joki tapaa kasata lietettä sisäkurviin ja kaivertaa ulkokaarteen puolta syvemmäksi.

Juuson ja Mikon apaja oli parahiksi ehtynyt ja yritimme Villen kanssa löytää toista, siinä onnistumatta. Monenlaista litukkaa ja lätykkää nousi, muttei kaltaista toivotun. Pideltiin pohjassa ja annettiin vanua, kokeiltiin pohjaongella aivan pohjalta ja kokeiltiin illalla vielä siitäkin mistä pojat saivat omansa, mutta Ahti oli päättänyt olla sulkavaa esittelemättä ja jouduimme illan tullen poistumaan häntä koipien välissä takaisin Turkuun. 

Monta päivää en malttanut epäonnistumisesta katkerana kotona kieriskellä, kun oli pakko käydä uuteen hyökkäykseen, tällä kertaa yksin ja ex tempore. Tuosta vaan, huiskaisin sadan kilometrin matkaan. Kipu ei kuole huutamalla, vaan tarttumalla härkäpakaria voisarvesta.

Tuntitolkulla taas ongintaa ja sitä pasuria, sitä pasuria Lounais-Suomessa riittää. Mutta lopulta, ihan selvästä pasuritärpistä kala sulkavoituu lisälajiksi ilmassa ja valtava riemu valtaa joentörmän! OMG! Sulkavakin on siinä, kaikkien näiden vuosien jälkeen! Se on kuin onkin väkisin pyydettävissä ja ilman venettä, jonka kanssa järvenselkien samoamiseen olin alun perin varautunut.

Kiitos elämysten kesäkuu! Sen jäljiltä oli jo 42 lajia kasassa ja vuodesta vielä puolet jäljellä. Neljäänkymmeneen lajiin olin asettanut tavoitteen, mutta olisiko Salosen ajatus myyttisestä viidestäkymmenestä jopa mahdollinen? Sen saisi loppuvuosi näyttää, varmaa oli, että jahtia ei tähän voinut lopettaa.

– lajikalastusvuosi 2018 takautuvasti

Toukokuu on fongarin joulukuu, tuloskuu. Toukokuun lajirunsauden voi pilata vain kalastamalla ahkerasti koko alkuvuoden, kuten tulin itse tehneeksi. Niinpä toukokuu kartutti lajilistaani vain saman verran kuin tammikuu.

Kiertelin rantoja toukokuussa kotikonnuilla Helsingin maratoniin asti. Koetin pääasiassa pysyä listakärjessä samalla, kun harjoitin etenemisiäni vaikean kautta. Arvelin kuitenkin stadilaisten maratontreenien vierittävän listakärkitavoitteen eteen kiviä, niin kuin kävikin ja Saarikosken pariskunta kiilasi kärkeen. No, olin lähdössä itsekin ensimmäistä kertaa toonaamaan stadiin ja puntteja oli ehkä tasoitettavissa. Olin saanut silti ensimmäisen vihjeen siitä, että ei tilastoa ainakaan helpolla tänä vuonna omiin nimiin viedä, jos ollenkaan.

Vimpan päälle kuha

Ennätin saada turkulaisen allikkosalakan, mustatäplätokon ja kivennuoliaisen normihelposti 7.-12.5, mutta ruutanaa en millään. Joku epäili niiden poistavan glykolia verestään talven jäljiltä, kun kalat vain möllöttivät illasta toiseen pinnassa, vailla minkäänlaista mielenkiintoa syötteihin. Ruutana ei ole mikään helppo nakki kylmässä vedessä.

Vimman puolestaan olin ajatellut onkia ennen kuin se ehättää koskeen, mutta myöhästyin kalastuksen ulkopuolisten puuhien johdosta koskenalaisesta virranhuopeesta kaiketi päivällä tai kahdella. Kalastuksen ulkopuoliset puuhat voivat olla vakava este tappiin viedyille lajimäärille, koska helpot pyynti-ikkunat voivat olla lyhyitä. Juuso vimpalaisen onnistui siinä saamaan juuri niin kuin olin itsekin ajatellut, mutta itse jouduin kahlaamaan koskeen onkeen viritetyn perhohässäkän kanssa. Perhovehkeitä kun en omistanut. 

Halisissa kalastuksenvalvoja etäneuvoi paikkaa ja näkyihän niitä kaloja virran matalimmassa purkukohdassa muutenkin. Neuvotussa kohdassa ei, mutta perhon esittely tiettyyn kivenhuopeeseen vaikutti loogiselta ja jopa omilla välineilläni kahlaamatta uitettavalta, ja aikani siinä huidottuani siimassa alkoikin tempoa. Kylkivimpa singahti rannalle! Toista ei kuulunut ja listavimmasta lähti ilmoitus ja vähän pitkin hampain. Olisi se voinut suustakin tarttua, mutta säännöt, ne säännöt. Onneksi sain “puhtaan” vimman myöhemmin Vantaajoesta niin ei jäänyt kaivelemaan. Pitää ne perhovehkeet hommata kuitenkin, on niissä ideansa.

Mustatokon kanssa on homma vuosi vuodelta vaikeampaa täpläversioltaan ja päätin katsoa lajin perään MTT-vyöhykkeen ulkopuolelta vinkatussa paikassa. Erään betonilaiturin kupeesta sellainen aika nopsaan kuhareissun yhteydessä onkeen sitten 19.5 haksahtikin.

Samaisen vuorokauden keskiyöllä käännyttyä seuraavaksi talvella pitkään jalliteltu kuha kääntyi mitalliseksi. Niitä taisi tulla peräti viisi kappaletta saman tein ja suurin oli reilu kahden kilon hehkuvasilmäinen könsikäs ja eräänlainen apinan ravistus.

Maratonin feikkimade ja lisukkeet

Muutama päivä kuhannuksen jälkeen tuli aika Stadin Maratonin. Treeniaikaa oli vain hikinen perjantai-ilta, mutta kaipa suurvisiiri Sakke vetensä tuntisi ja päätin ehättää matkalla uhrauksen Porlan ulapoille. Äkkiä sieltä piikit kaivaa. 40 minuutin kohdalla alkoi kellon viisareiden vääjäämättömyys hermostuttaa, pitääkö täältä poistua ilman piikkikalaa? En ollut nähnyt kuin allikkosalakkaparvia ja vain pari hintelää vilausta viispiikeistä. Mutta sitten, yhden kortteen vierestä, koho värähti arvokkaasti, siima kiristyi toiveikkaasti ja kyllä, viisipiikkinen oli totta! Kalasta tuli myös Saken perhetuttu. Kala, jonka erisnimeä en nyt muista, eli kuukauden verran Yrjölän akvaariossa. Kalakoe osoitti, että ei viisipiikkikään miten tahansa elä. Kolmaskymmenes lajini 2018, sillä taisi saada jo jotain arvometallia, kerhotasolla.

Maratontreenit vietettiin lähinnä suvannolla. Näytti kuha olevan aika helpossa, kuten myös vimpa (not – itse kisassa). Uusia lajeja ei tullut, mitä nyt se parempi vimpa poikineen. Mutta yön syrjäksi vaihdoimme paikkaa muualle ja alkoi tapahtua kummia. Salakanpyrstöön tuli heti kohta pohjaongessa ihan selvä tärppi! Annoin syödä, mukamas, mutta enempää ei vapa tärissyt, eikä koukussa ollut tarkistettaessakaan ketään. Heitin uudestaan samaan kohtaan ja eipä aikaakaan kun homma toistui. Sama lopputulos. Päätin, että jos kolmannen kerran vielä vapa tärähtää niin olen tempaisen mailalla vastarin oululaisena kärppänä. Näin kävi kuin kävikin ja vapa taipui sen verran tanakasti mutkalle, että arvasin heti, että tämän täytyy olla ankeroinen, ei voi näin vääntää mikään made. Ja niin oli, rannalle lierahti n 700g ankerias. Mikä elis ja ihme! Aivan kreisiä. Kalaa ei ole koskaan saatu stadin maratonissa ja minä sain puolessa tunnissa treeneissä. Vaan eipä sitä kisassa niin helppo sitten ollut saadakaan, eikä kalaa edelleenkään ole kisalistattu. Aika Moinen Onnen Kantamoinen.

Itse kisa toi omaan vuosilistaani neljä uutta lajia. Öinen Lauttasaaren mutu, ainoa lajiaan, jonka näimme. Helpot peräkkäiset ruutana ja suutari, jonka olimme kisakalaksi saaneet muuten paljon miehekkäämpänä aloituskohteesta, mitä se oli, useamman sata grammaa. Minun pinnakalani oli normaali helppo lampisintti.

Lopuksi pakotin itseni saamaan vielä piikkimonnin kisamenestyksenkin uhalla – Sakke oli kisakalan jo hankkinut. Onneksi se tuli nopsaan samasta paikasta, josta Sakke oli omansa yhyttänyt. Harmittamaan jäivät vaskikala ja seipi, joista kumpaakaan emme ehtineet kisan aikana oikeastaan edes ajatella, kun kaikenmaailman allikkosalakat, vimmat kuhat ja töröt teettivät niin paljon turhia töitä. 

Toukokuu oli maratonin myötä taputeltu kolmeenkymmeneenviiteen lajiin, joka oli jo oma ennätykseni vuositasolla. En enää muista riittikö tämä listakärkeen toukokuun päätteeksi vai ei. Tiukkaa joka tapauksessa oli.