Marraskuu – on joenpeiliin kirjoitettu laksi I love you

Lajivuosi 2018 takautuvasti

Kesän mittaan missattujen lohiarpojen päälle siunaantui viimeinen oljenkorsi, kun kilautin kavereita Facebookissa. Tietäjäksi paljastui Tuomas Salusjärvi, joka lupautui soutajaksi Kymijoelle veneineen, lupineen ja vehkeineen. Ennakkotietojen mukaan tämä korsi olisikin oleva kauden korsista se jämäkin, lähes parrunvahva.

Virittelimme rannassa vehkeet ja löysimme veneeseen jostain lopulta pohjatulpankin, säästyen jatkuvalta äyskäröinniltä, jonka olen sinänsä jo omaksunut normihommiksi jokivenekohkaamisessa. Kymijoella lujitemuovinen vene säilyisi kuitenkin kaikin puolin, noh, jatkuvaa sadetta lukuunottamatta, kuivana. Stobena paremmin tunnettu Tuomas perehdytti minut joen erikoisvälineistöön. Se on kaivautuva, syvännelappuinen, syvääjälevynä suorastaan toimiva etuvaappu, jonka perässä tulee varsinainen hakukone.

Kalaan

Ajelimme jokea ylös kohti soutualueen huippumestoja ja jännitystä, lähes korkeajännitevirtajohtojen taajuuksille, virittivät jatkuvat vieressä pyörähtelevät, suurten lohikalojen pintakäynnit. Huhhuh. Mitä mahtoikaan olla edessä. Kalaa uomassa totisesti oli.

Paikalla oli toinenkin vene ja ajoimme aloittamaan heidän yläpuoleltaan. Ratkaisun paras anti vaikutti alkuun olevan, että pääsisimme seuraamaan tuloksellista lohenpyyntiä, sillä tuntui, että alavirrassa pärisi jarru vähän koko ajan. Meilläkin oli yksi tärpähtävä nykäisy ollut aika nopsaan, että ehkä syytä ei olisi huoleen, vaikka näyttikin, että kaikki kalat tulevat yhden ja saman pohjamuodon rinteestä.

Jossain kohtaa oli pakko sitten nöyrtyä ja huudella puolitutulta venekunnalta vähän ottiviehevinkkejä. Punakeltaista huutelivat takaisin ja näinkin etäältä vavassa kiinni olevan vieheen, joka todisti, että miehet eivät kalamiehen peruskateutta ohjaa meitä harharaiteille. Meidän vieheemme olivat enimmäkseen aiempien ottitotuuksien mukaisesti tummasävyisiä ja tuona päivänä sellaiset eivät vaikuttaneet toimivilta. Siinä on ehkä joku jaksojuttu, kuten kalastuksessa niin monesti. Mistä sen tietää.

Stobella oli onneksi, huolimatta siitä, että kaikki ne Niemivaarat oli jätetty kotiin, laatikkotolkulla vaappuja, ja hänen jatkaessaan soutamista aloin ropistella rasioita läpi. Yritin löytää ottiyhteensopivia päivän värejä. Uittelin poimintojani vuoron perään veneen vieressä uinteja säädellen ja yhteen taikoutui, vai oliko se siinä jo valmiiksi en muista, ottavan näköinen uinti ja sen peliaika oli selviö. Ykköskenttään. 

Vaappu kiitti luottamuksesta ja tuota pikaa pärisi meilläkin vihdoin jarru ja lujaa pärisikin! Alkoi kova vääntö. Kala otti lukemattomia syöksyjä ennen kuin suostui edes näyttäytymään ja pistejahdin lisätwisti sai sydämen pamppailemaan hermostuneesti moneen otteeseen. Kala numero 50 teutaroi siiman päässä ja olikin kala, joka ei ollut pitkään aikaan tarttumisensa jälkeen lähellekään saatu.

Sydänkohtauksitta selvittiin ja kala antautui lopulta haaviin ja voi hurja mikä fiilis. Kala numero 50 haavissa ja mikä se oli, likipitäen kymppilaksi tai loksi! Uskomaton rajapyykki oli omalta osaltanikin mitä parhaimmalla tavalla täynnä ja pääsin Juha Salosen aiempien vuosien unelman sekä Timi Laitisen seuraksi platinakerhoon. Tätä ei todellakaan osannut alkuvuodesta, kun hommaan lähti, kuvitella.

Loppusouto oli kosmetiikkaa ja kepeää ajanvietettä upealla joella. “Dippikala” ei tuntunut sateestakaan huolimatta järkevältä, kun Turusta Kotkaan asti oli tullut lähdettyä. Niinpä samaiseen vaappuun iski vielä noin kuuden kilon lohi ja kuin varmistukseksi sen pyyntikyvyistä vielä alamittainen taimen. Tuhannet kiitokset vielä Stobelle mahdollisuudesta!