Lokakuu – ei hittejä vaan huteja

– lajikalastusvuosi 2018 takautuvasti

Lokakuussa pistetilille ei kertynyt yhtäkään uutta kalaa. Jokakuisen lupaukseni täyttämiseksi kerron siksi vuoden mittaan tehdyistä huti-iskuista. Nekin voivat olla oleellisia ymmärryksen kartuttamisessa ja niitä oli kesän tornionlohen lisäksi kertynyt joitain myös syksylle. 

Lohtukalaa

Lohihommahan on sellaista, että paitsi että lohta ei oteta vaan se saadaan, niin se on myös melkoisen opinkurvin takana. Oli kyseessä Pakamukka, Lappea tai mikä hyvänsä joenpätkä, jossa veneen allensa saa. Me olimme tällä kertaa Lappeassa, jossa paitsi että pitää opetella uuden paikan noususeisokit ja muut ottikohdat, pitää opetella myös vuorokausirytmi, jossa ottikohtia voi hinkata vähän pidempään ilman että seuraava vene liukuu päälle ja sinussa on vika.

Lisävastoinkäymisiksi kävi alkuun kova tuuli, joka sekoitti pitkän jokisuoran mitalla soutamaan tottumattomien pasmaa. Vene ei valunut alaspäin ollenkaan, siimat liehuivat pussilla ja aluksen varalaita hädin tuskin riitti pitämään aallot laidan ulkopuolella. Siitä kun selvittiin tulivat ruuhkavuorot, ja lopulta kun muita seuraamalla opimme mistä kalaa oikeasti kannattaa pyytää ja mihin aikaan, niin päälle tuli helle ja kalantulo loppui. Onneksi loppui aikakin, ettei tarvinnut turhia enempää soudella. Mutta tällaista juuri on lohenpyynti. Eivät sitä joella tai suvannolla uudet miehet kovin helposti kolmen päivän stinttiin saa. Lappean lohtukala olikin kirjoeväsimppu.

Lohta piti uistantaa myös merellä jo toukokuussa, mutta sopivaa rakoa niihin siimanliotuksiin ei löytynyt. Vielä heinäkuussakin sitä olisi Inkoo-Porkkala-akselilta ollut saatavissa, mutta siihenkään lähtöön ei ehtinyt. Elokuussa kun ehti, niin kalantulo oli tyrehtynyt sinileviin ja petovesikirppuihin ja niillä kerran mentiin, se muutama tunti mikä jaksettiin ennen kuin skipattiin vetotouhu ja kaivettiin litkat esiin.

Muutama kilo haaleaa

Kilohailin pyynti oli vuoden tuskaisimpia operaatioita. Laskin sen etukäteen kalaksi, jonka takuulla saisi kun vähän kaivelisi, on niitä niin paljon vaan, oikein vaivaksi asti tuolla meressä. 

Toisin kävi ja kala onnistui monipuolisesti älyttämään pyytäjäänsä muutamaankin kertaan. Ensimmäiseen vipuun menimme mainitulla lohireissulla elokuussa, kun löysimme tuulensuojaisen luotorykelmän takaisesta syvänteestä kalaparvea ja myös ongittua siitä sangollisen kiiltävää meren valuuttaa, josta osa näytti ilmeisen käypäiseltä pinnajahdin jatkeeksi. Osalla kaloista oli nimittäin niin pienet silmät tovereihinsa verrattuna, että niiden täytyi olla kilohaileja. Onnistumisesta iloisina palasivat miehemme mereltä hymyilemään kohti internettiä. Ennen kuin sinne asti ilakoimaan päästiin oli Sakke jo saattanut saaliimme silakkaepäilyksen alaiseksi ja internetin ilomaailma muuttuikin silakkuuden varmistamisprojektiksi. No, saatiinpa ainakin merkittyä tuntomerkki nimeltä silmä virattomaksi.  

Toinen hailiälytys koitti lokakuussa odotellessamme marraskuuta, jolloin kilohailia piti olla pyydettävissä Nauvon eteläosista. Emme tienneet asiasta tätä Tore Johanssonin vinkkiä enempää ja kävi niin, että kala olikin siellä jo lokakuussa, mitä ilmeisimmin korkealla pysytelleen meriveden aiheesta. Marraskuun tullen, kun olimme litkat terävinä valmiina laskemaan veneitä, vesi oli painunut miinukselle ja uutiset olivatkin, että lapsi meni jo, pesuveden mukana.

Näin pienestä emme kuitenkaan lannistuneet vaan päätimme täräyttää Hankoon asti. Ehkä niin ulkona olisi vielä särmävatsaisiakin. Ne kenellä on bittejä piirtää, ja kaiku pääsikin töihinsä heti aallonmurtajan suulta. Ensimmäiset vavan värinät jännittivät vähän, mutta silakoita, silakoita. Römminkiä. Ajelimme koko päivän ympäriinsä erilaisia paikkoja katsastaen. Syvännemonttuja, rinteenreunoja, välivesiä, hiekkarannan edustaa eri syvyyksiltä. Erimuotoisia kaikuja kokeillen, vähän ulompaa, vähän sisempää, mutta aivan kauhean ulos emme päivän aikana ehtineet. Vähän sen suhteen tuli viisasta pupuakin pöksyyn pikku Foxin kolmen miehen lastissa, kun tuuli alkoi tehdä aaltoa saarten loppuessa. Kaikki suomuisa vaikutti kuitenkin silakalta, kaikki pienisilmäisetkin.

Kotona kaloja peratessa yksi pienen pieni kala vaikutti kuitenkin erilaiselta. Se oli pieni, silmäinsäkin olivat ja vatsansa selvästi karheampi kuin kaikilla siihen asti masua rapsuttamillani silakoilla. Evien kohtaa mittaillessa, no, eivät ne selvästi olleet niin eri tasossa kuin parhailla kilohaileilla, mutta kuuluu tapauksia olevan hieman epäselvempiäkin. Tämä oli. Se putosi kansaan yleisesti kilohailina, lähikuvineen talkasuomuistakin. Ainoastaan Juuso Triipposeen kilohaileus ei pudonnut ja hän vaati videotuomarin tarkistusta. Se saatiin Jussi Laaksonlaidalta, joka purki kalani osiin ja kuvasi rakennuspalikat mikroskoopilla laitoksella. Tuomio: hylätty. Kilohailini oli hylätty ja pallo palautettiin peliin maaliviivalta. Hyvä niin, en halua ratsastaa kalavaleilla, tahattomillakaan.

Myöhemmin samainen Jussi toimitti minulle pari oikeaa kilohailia malliksi ja kyllähän se sitten oli selvää millainen se kala on. Eivät ruotsinkieliset sitä suotta ole vassbuukiksi nimenneet. Vatsan talkasuomupinta on niin karhea, että siinä ei sormi vastahankaan kulje millään, ei yhtään sen paremmin kuin uudenkarhean rautasahan terällä.

Pyhäjärven muikku

Muikkuprojekti oli tarkoitus viedä maaliin Säkylän Pyhäjärvellä, joka on tunnettu muikkuaitta. Miten niin sitä ei sieltä siis saisi? Kevättalvella ovat saaneetkin, yksittäisiä.

Pienikoukkuisine litkoinemme laskimme veneen Sierravuoren syvänteelle, samana päivänä itse asiassa, kun siellä koloistaan kömpi varsin väsyneen näköistä haukifestarikansaa. Taisi olla syyskuu. Meitä ei mokoma kiinnostanut, kun hauki oli saatu jo varhain keväällä 😉

Järvessä oli toden totta elämää. Aivan valtavasti kalaa kaiussa, muikkua pinnassa, muikkua pohjassa ja muikkua välivedessä ja yhteinen piirre niillä kaikilla oli, ettei niille keksi pyytöä joka ruokaa simuloisi. Ei siinä mikään auttanut ja käytettyämme kaiken keksimämme kapitaalin valuimme häntä koipien välissä yöksi kotiin. Kenties virheellisesti, mietin jälkeenpäin kun katselin veikirpun liikettä mikroskoopissa netissä. Liike on niin mikroskooppista, että vaikka kirppu kokoonsa nähden koko lailla vilkasliikkeinen onkin, niin sen maanopeus on sellainen, ettei onki saisi varmaan käytännössä pätkääkään liikkua.

Karttunut viisaus mielessämme teimme järvelle vielä uuden iskun myöhemmin syksyllä, aivan talven syrjässä. Ongimme rannalta pimeässä. Kristallirannan lahdessa pintoikin alkuillasta kaloja kuin toivoa virittäen, mutta naah. Sama tulos kuin kesemmällä. Juuso sai sentään lirkittyä madepinnan, että reissu ei ollut aivan turha.

Turska, tuulenkala ja piikkisimppu

Turskan kanssa tupeksittiin jo Märket, eikä se yhtään helpompaa ollut Bengtskärillä tai Hangossakaan. Märketillä missattiin ylempi rinne, jossa turskat ilmeisesti helpommin veneestä saavutettavan 35m pohjan sijaan lymyilivät. Bengtskärillä mistään ei ollut hajuakaan, mitä nyt isosimppuja ja silakoita löydettiin ja Hangossa emme löytäneet alamittaisella kaiullani hylyn hylkyä turskapaikoiksi. Eikä niissä kaikissa turskia kuulemma olekaan.

Tuulenkalan suhteen olimme vielä enemmän tuuliajolla kuin turskan, emmekä osanneet kuin toivoa vahingonlaukausta silakkaa litkatessa. Piikkisimputus puolestaan jäi pari matalikon kopaisemiseen tapsipilkillä.