Syyskuun saappaissa

lajikalastusvuosi 2018 takautuvasti

48 lajin jälkeen ei ole helppo enää keksiä mitä tekisi. Realistisia puutteita omassa listassani kuitenkin oli, montakin. Tietäisipä vaan miten niitä lähestyisi. Tunnettujen pyyntimetodien avulla saavutettavia kohteita oli jäljellä enää lohi ja muikku, mutta molemmat vasta myöhemmin syksyllä. Syyskuullekin löytyi kuitenkin, suotuisien fongariyhteyksien myötäavustuksella, onneksi yksi: elislaji piikkikampela.

Kampeloistamme pyöreämuotoisemman olisin halunnut kohdata täysikasvuisena ennemmin kuin kolikon kokoisena rantavedestä, mutta koska aiemmat kohtaamiset rajaiutuivat yhteen verkkopyyteiseen kalaan häämatkalla Iniössä ammoin, ei auttanut käydä ronkeliksi. Semminkinkään kun käsitys oli, että laji on ollut hiipumaan päin. Tuuman tai parin mittaiset yksilöt, joita fongarit olivat rantamatalista aiempina – ja kuluneenakin syksynä löytäneet, luovat kuitenkin toivoa lajin elinvoimasta.

Syyskampeloissa

Stadilaiset kävivät malliksi omansa, haikurunojen avittamana, ammentamassa Padvan hiekoilta. Menimme ikkunan selkeästi auettua pönkimään pohjahiekkoja heti vanavedessä. Pölisikö hiekka vanavedessä liikaa vai mikä oli, mutta saalis jäi haaveeksi. Näin jokusen kappaleen, mutta miten toivotonta olikaan kuvitella niiden käyvän mutustamaan tarjoamaani einestä. Taitolaji tämäkin? Ilmeisesti. Pykälää harjaantuneemman Juuson kampelasilmä oli selvästi tarkempi.

Seuraavalla reissulla tähtäily täsmentyi. Kampela, oli se sitten piikikkäämpi-, tahi soukempi normimalli, niin se on sellainen kala, joka kokee tarpeelliseksi kaivautua hiekkaan. Etenkin rantakahluuvetten poikasena. Niinpä pohjaneliöt, joilta nämä kalat ovat tavoiteltavissa ovat ne, joita voit rakennusaineksiltaan nähdä muidenkin luonnonvoimien liikuttelevan. Aaltojen. Etsikäämme siis dyyniytyneitä hiekkapohjia.

Kun silmä alkaa löytää oikeanlaiset pohjat, se pitää totuttaa havaitsemaan siltä kampelat. Kaloja saa tihruttaa tarkkaan, koska iso osa niistä naamioituu niin hienosti pohjan väriin ja rakenteeseen, että silmä on kovilla. Lisäksi vaikutti siltä, että jos joitakin lirkkikaloja voi alkaa pyytää jo heti kun otsalampusta on enemmän hyötyä kuin luonnonvalosta, niin kampeloita alkoi näyttäytyä paremmin vasta pari tuntia mainitun ajankohdan jälkeen. Ne taitavat pysyä kaivautuneina hiekkaan niin pitkään, kunnes on tarpeeksi pimeää uskaltautua näkyviin.

Sitten on vielä se hankaluus, että kala pitää saada hyväksymään syötti. Hitto vie. Yksi kala imuroi täyn heti, toisen perässä saa kulkea pitkään ja sitten se kaivautuu hiekkaan tai ampuu salamana otsavalaistuksen horisonttiin. Kolmas hyväksyy lopulta syötin ja neljäs vain möllöttää kuin ei olisi elossakaan, ollenkaan. Useampia illan aikana voi äkkiä havaita kuitenkin, että luovuttaa kannattaa vasta kun päähän kasvaa sarvia.

Niin, tokalla reissulla minä sain sen sitten. Ekallakin sain jotain, mutta hetken asiattomasti riemuittuani jouduin toteamaan haavinpohjan otuksen ihan vaan normikampelaksi. 

Aurinkoiset ahvenapajat

Syyskuun hämyillä sain myös vinkin aurinkoahvenesiintymästä: lammesta, jossa kalat ovat selvästikin muodostaneet lisääntyvän kannan. Kävimme toteamassa tilanteen ja kyllä, lammessa oli jopa kämmenen kokoisia yksilöitä. Juuso onki niitä pienen satsin paistikkaiksi, oliko 136 grammaa jopa suurin, ja kehui kotoahventen veroisiksi. Enemmän, ja niin paljon että niiden oli tosiaan ollut pakko lisääntyä, lammessa oli nuorempia, noin viissenttisiä kaloja, joista ei ollut vaikea saada elämänpistettä. Virallisiin pistelistauksiin aurinkoahventa ei kelpuutettu, mutta ei se elämää ja sen pisteytystä muuta. 

Ahventen ilmestyminen lampiin, teoria A, B vai C

Mielenkiintoisinta aurinkoahvenen tarinassa oli ja on spekulointi siitä, kuinka ne eteläsuomalaisiin lammikoihin ovat päätyneet. Tarjolla on kolmea väylää, joista ensimmäinen, salaliittoteoriamaisin idea A on, että meneillään on jonkinlainen virallinen koe siitä, kuinka pohjois-amerikkalainen laji menestyy meidän oloissamme ilmastonmuutoksen pyörteissä. Tähän viittaisi se, että niiden tuhoamisesta ei vaikuta kukaan olevan kiinnostunut. Mutta kukapa oli kiinnostunut hopearuutanankaan kaitsemisista ennen kuin oli myöhäistä, että hieman teoriassa hoax haisee.

Toinen ajatuskulku, B, on, että vesilinnut voisivat levittää jaloissaan tai höyhenissään hedelmöittynyttä mätiä, jonka pitäisi siis selvitä ilmojen halki jonkin matkaa ja minkä? Aurinkoahventen esiintymisen ajakohta voisi täsmätä siihen, että laji on viime vuosikymmeninä levinnyt pitkin Eurooppaa ja niistä viimeisimpinä etelänaapurimme Eestin luonnonvesiin. Jos eivät linnut saa keski-Euroopasta asti kuljetettua mätiä elävänä, Eestistä se kenties onnistuisi.

Lintujen mätikuljetuksista taitetaan tiedeyhteisöissä peistä pitkin maailmaa ja osa tutkijoista uskoo niihin, toiset eivät. Itse ihmettelen etenkin kymmenpiikin esiintymistä niin monissa etelän lammissa. Aivan kuin se istuisi yhteen lintujen muuttoreittien kanssa. Paremmin, kuin että joku juuri näitä eväkkäitä niin innoissaan lammittelisi. Erityisesti jäin ilmakuljetusteoriaa miettimään kerran litkalla, kun käsiin valui silakan mätiä. Sitä sai illalla tosissaan jynssätä pois. Joidenkin kalojen mädin on tarpeen olla pikaliimamaisen tarttuvaa, miksei sitä vähintään takertuisi vesilintuihin, jos törmäyskurssi on olemassa?

Vallitsevin teoria C on kuitenkin se, että vaikkei akvaarioliikkeistä ahventen Arskaa ole voinut hankkiakaan, niin akvaarioharrastajille on nettiteitse kaupiteltu ilmeisesti Eestissä levinneitä aurinkoahvenia. Kalat kuuluvat, paitsi etelänaapurin luonnonvesissä, niin myös lammikoissa lisääntyvän ahkerasti ja luultavasti niitä on vapauteltu sopiviin putamiin siellä täällä. Yksittäiset havainnot lienevät varmuudella tällaisia, mutta myös lisääntyvät kannat voivat olla peräisin akvaarioiden ylimääräisistä poikaspyöräytyksistä. Lisääntyneet kannat Eestissä täsmäävät tämänkin teorian ajankohtaisuuteen.

Jos viranomaistaholla ollaan kiinnostuneita vieraslajien leviämisen estämisestä, asia kannattaisi tutkia. Se ei liene kovin hankalaa edes. Mutta jos viranomaistaholla on 70-luvulta asti katseltu tyytyväisenä Kemi- ja Oulujokien patojen alla polskivaa lohimassaa, niin voi vain arvata minkä verran lammikoiden aurinkoahvenet kiinnostavat.

Semmoinen oli syyskuu. 49 lajia ja viisikymmentäkin, poluilla epävirallisten ja aikaa, aikaa oli vielä kolme kuukautta! Mutta kuinkas kävikään.