Hangon yössä

Viidenkymmenenviiden elämänpisteen päälle merkintöjen lisääminen vaatii aika täsmäiskuista touhua. Kuinka niitä on mahdollista kaksi, ehkä jopa kolmekin samaan vuorokauteen edelleen vaan kuitenkin mahduttaa, voi tästä lukea!

Kevään 2020 päällimmäisen tavoitteen oli lupa olla vaskikala, jollaisia päästiin vuonna 2018 pari kappaletta näkemään sentään.

Ensimmäinen yritysten ja erehdysten yö sisempänä saaristossa tuotti havaintoja, muttei kaloja ja seuraavaksi kohteeksi valitsimme Hangon, josta kalan oli aiemmin keväällä Miika saanut. Merineuloja heinäsuovasta hangolla vähän kuin etsisi – mutta palataan siihen kohta, kun piikit on ensin laskettu selästä.

Valmistelut

Saavuimme Hankoon niin, että päivään jäi sen verran valoa, että ehdimme tutkia paikkoja hiukan ennen pimeää. Hankoniemi on aika lavea kohde, mutta sen verran siellä on herkullisen näköisiä paikkojakin, että ehkei se paikka niin justiinsa olekaan? Oli meillä yksi vihi kohteesta, mutta saattoi olla, että sinne kertyisi ruuhkaa, kun Juha ja Timikin pyörisivät mestoilla. Oli parempi yrittää varmistaa.

Valon alkaessa ehtyä puimme kahluuvehkeet päälle ja juuri kun olimme siirtymäsä veteen meitä lyötiin päähän puulla: Juha ja Timi olivat saaneet mystisistä mystisimmät – seitseruototokot, eikä heitä näkynyt arvelluilla pelipaikoilla! Kohta he kuitenkin saapuivat, silminnähden innoissaan tapahtuneesta ja juttua kelattiin vähän. Miltä ne näyttivät, miten ne esiintyivät Paikkavinkkikin irtosi myöhemmin Hankoniemen mitan tarkkuudella, 10-15km tai noin. Olimme jo niin paikoilla siis, että arvelimme kykenevämme selvittämään itse loput, eikä sen enempiä udeltu. Täytyy miesten itsekin jotain osata löytää.

Vaskiset kumisevat

Aloitusranta oli pitkä, muttei kovin kivinen kahlata. Paljon mitään en pitkään aikaan nähnyt, mutta sitten yhden rakkoleväikön päällä pyöri jotenkin tokon näköinen yksinäinen kala, jota jallitin pitkään.  Olen melko varma, että siinä oli seitsenruotoinen. Se oli vaaleampi kuin myöhemmin tavoittamamme kalat, mutten käsitä mikä muukaan levän päällä partioiva piruparka olisi voinut olla. Ei se mahtunut aiempaan tajuntaani kaloista ainakaan. Yritin lopulta haavia kalan tarkistaakseni epäilyni, mutta kala oli vikkelämpi ja hävisi.

Pitkään kahlattuani pohja muuttui kompuraisemmaksi kahlata ja rakkolevää alkoi olla monimuotoisemmin. Tapasin kivinilkan ja sain sen ongituksi. Hienoa, piste puuttui kun onnistuin jotenkin väistelemään ne edellisellä reissulla. Kömmin läheisen kivenlohkareen viereen irrottamaan kalan ja kuvaamaan sen kiven päällä. Pyörin kivinilkan kimpussa siinä valopäissäni pyörien ja yhtäkkiä huomasin sivusilmällä ja – valolla seuraavan kiven alla rusehtavan hahmon ja karvat nousivat pystyyn: vaskikala! Saakeli! Mulla vielä koukku haavissa ja kivinilkka. Korjasin äkkiä madon, laskin nilkan takaisin veteen hokien “pysy siinä pliis, pysy siinä nyt, vaskikala”. Mutta se ehti kiven alle ennen kuin sain pyydön veteen. Jäin odottelemaan luolan suulle, eikä aikaakaan kun kala tuli esiin taas. En saanut matoa vielä kahtakymmentä senttiä lähemmäs, kun se otti päättäväisen suunnan kohti ja imuroi madon sumeilematta. Vapa heilahti ja vaskikala haaviin! Wuhuu kiiri hangon yössä!!! Miten mahtava tunne, meneillään oli jo kolmas vuosi kun kalaa yritin yhyttää!

Juuso oli lähellä ja löysi myös vaskikalan, jota pääsi pitkään jallittamaan, mutta tuloksetta. Perään toisen, jonka suhteen joutui myös luovuttamaan. Kovaa touhua henkisesti. Löytää elämänsä kala ja luovuttaa suosiolla, kahdesti peräkkäin. Lähdin itse tässä vaiheessa kohti kampelahietoja ja suurin piirtein perille päästyäni takaa pimeydestä kajahti WUHUU, kolmas vaskikala oli erehtynyt koukkuun! Toisesta suunnasta tuli vastaan Mikko, joka oli niin ikään saanut vaskisensa kumisemaan, samoin kuin Juha. Timi ei pinnajahtien ulkopuolelta kalaa turhaan lähtenyt pyytämään. 

Yhytin vielä kampelan, mutta piikkikampelat, joita oli vähemmän ja pienemmällä alueella, alkoivat häiriintyä siksi, että jäivät pitkälti hiekan sisään ja aamukin alkoi valjeta. Hauskin juttu hiekalla oli sinne ripoteltu joukko muytaman sentin hiekka-ankeriaita (sand eel, tuulenkala), joita ampui kulkijan tieltä hiekasta vipeltämään parin kolmen metrin syöksyjä eteenpäin, sukkana takaisin hiekkaan. Aika vakuuttava taito tuokin!

7 ruotoa

Olimme valmiit rannalta ja pidimme varhaisen aamun karttasulkeiset miettien, missä niitä seitsenruotoisia olisi voinut olla. Mittailimme rantoihin vieviä teitä ja satelliittikuvien kertomaa ja teimme ensimmäisen ratkaisumme ja ajelimme kohta autoa viitisentoista minuuttia Hangon hiljaisessa yössä.

Otsalampusta oli vielä rahtunen iloa kun kahlasimme jälleen veteen. Vähän tylsää pohjaa, mutta kivisempiä rantoja kohti rakkolevää alkoi olla enemmän. Ja kohta: siinä semmoinen on nyt! Tule Juuso kattomaan säkin, tän on pakko olla! Juuso tuli ja kyllä, näkyy tuo pistekin pyrstön tyvessä hän tunnisti. Näin varma voi olla kalasta, jota ei ole koskaan nähnyt, tai olihan Juuso niitä Norjassa nähnyt. Kala oli käynyt pari kertaa pusauttamassa syöttiin, muttei tarttunut koukkuun, mikä osoittautui maan tavaksi. Kalat eivät olleet kovin pakenevaisia, ei, ne pyörivät silmien edessä aika rauhassa ja antoivat sen pari kertaa yrittää, kunnes haistivat vilpin ja alkoivat kääntyä pois syötin takaa. Toisin kuin piikkikalat, joita oli siinä vaiheessa syötillä aina jo aikamoinen parvi. 

Juusokin alkoi löytää omiaan ja kävimme läpi aika samanlaisen proseduurin. Pari tärppiä ja homma ohi. Juuso löysi ottavan konseptinsa hetkeä minua aikaisemmin ja hieman vähemmillä kontakteilla, siin missä itse sain syötin koon ja tarjoilun kohdilleen vasta ehkä seitsemännen kohtaamisen kohdalla. Mutta olipa ihmeellistä tämäkin. Yhtäkkiä meillä oli pyyntimuistojen lokeroissa kala, jonka perässä olin kuvitellut seilaavani joku kesä uimapatjalla uloimmilla Hangonniemen luodoilla epätoivoisissa etsinnöissä!

Särmäneulontaa

Särmäneula ei ollut varsinaisena tavoitteenamme, vaikka sellaisen Ville edellisellä reissulla saikin. Oli aika epäselvää silti, miten sen saisi nappaamaan, kun olin kymmeniä yrittänyt saada ottamaan aiempina vuosina ilman, että ne olisivat eviään lotkauttaneet.

Niinpä päätimme tutkia erään laituriseudun, olisiko siellä mutuja. Yksi oli. Näin sen vilaukselta ja joitakin hetkiä myöhemmin Juuso sai sen. Itse sain tokkorivin täyteen. Siinä meillä onkin sellainen laituri, jolta näimme, eli on saatavissa kaikki Suomen tokot. Niin helppo rivi sekin on lopulta.

Aamun kohohetki oli kuitenkin lähstymässä. Paljaalla pohjalla makasi särmäneula, jolle päätin suoda tovin kun se siinä niin alttiina pötkötti. Kokeilin erilaisia matoja, mutta ei mitään reaktiota muilta kuin piikkikalaparvilta, jotka tulivat sitä varmemmin sotkemaan touhun, mitä pidempään pyytö oli vedessä. Vähän myöhemmin keksin silputa katkarapua ja nakkaamaan sitä metrin sivuun, mäskäten häiriötekijät pois konteista. Tämä toimii, suosittelen.

Erään piikkikalasabotaasin ollessa meneillään elämää kuhisevalle (paitsi keskiössä olemisestaan huolimatta seipäännielleen jäyhä särmäneula) apajalle ryömi pohjaa pitkin myös pahaa aavistamaton liejutokko. Se säntäili pinkan alimmaisena siinä pienin pyräyksin ees taas, ja yhtäkkiä tapahtui jotain, joka järisytti maailmankuvaani vakavasti: Särmäneula iski kuin kobra liejutokon päähän ja nielaisi sen puoliksi! Tokon pyrstö jäi minuutiksi pariksi sätkimään särmäneulan suusta, kadotakseen hitaasti kitusiin.

Mitä juuri näin? Tuo jäyhistä jäyhin merikeppi tai ruoho nappasi täyn kuin hauki ja iski kuin kobra! Ei ole todellista. Tuu Juuso äkkiä kattomaan, pyrstö heiluu vielä suusta!

Löysimme vielä toisen neulan ja yritimme syöttää sille kiemurtelevaa matoa. Ei reaktiota, mutta taas erehtyi lähelle tokko ja isku toistui, tällä kertaa menestyksettä ja tokko pääsi karkuun. Tämän pääsi Juusokin näkemään. Pyydystimme rantavedestä äkkiä liejutokon ja Juuso laittoi sen koukkuun. Nyt tuli särmäneulaan säpinää. Se oli selvästi kiinnostuneempi tokosta kuin madoista ja teki pari lupaavaa liikettä täkyä kohti. Neula vääntyy kobramaiselle mutkalle välillä ja tämä erityisesti vaikutti enteilevän iskua. Piikkikalat sössivät kuitenkin lupaavasti alkaneen yrityksemme, sillä kun tokossa oli vika, nekin alkoivat hakata sitä ja katkarapuni oli pudonnut veteen. 

Pyydystimme täkyastiaksi muuttuneeseen matopurkkiin liudan tokkoja syöteiksi, mutta särmäneulat katosivat, tuuli nousi ja miehet olivat pitkän yön päälle liian uuvuksissa lähteäkseen toden teolla epätoivoisiksi käyneisiin olosuhteisiin enää samoamaan ja vapautimme lopulta tokot. Särmäneulayritys jäi seuraavaan kertaan. 

Nyt tulee siis mikrotäkyonginta, kalastuslajeista kenties haastavin. Särmäneula ui taas pykälää lähemmäs. Kala, jota ei hetki sitten hyväksytty vielä listoillekaan sen oletetun syömishäiriön vuoksi, onkin vettemme hurjimpia petoja!

Elämäni ei ole ennallaan. Kaksi uutta elämänpinnaa samaan sessioon ja kolmannesta täysin uudenlainen käsitys, jonka olisi voinut saada maaliinkin aivan hyvin!

Advertisement

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s