KESÄKUU JA ELÄMYSTEN SEISKA –

– lajikalastusvuosi 2018 takautuvasti

Kesäkuussa uusia kaloja löytyi seitsemän kappaletta – törö, seipi, toutain, kirjoeväsimppu, harri, nieriä ja sulkava – ja ne olivat kaikki hyvin mieliinpainuvia, etten sanoisi erityisiä. Kirsikaksi kesäkuun kalakakun päälle oli luvassa Lapin-reissu juhannusta edeltävälle viikolle taiteilija Yrjölän kanssa. Pääosa oli varattu lohen soudulle Lappeassa, mutta myös muut Lapin kalat oli fongarin lupa löytää.

Ojasta törähtää

Ennen Lappiin lähtöä oli kuitenkin mahdollisuus hyödyntää alkukesää vielä etelä-Suomessa. Ensimmäisenä kohteena oli törö, jonka olimme Helsingin kisassa pummanneet väärään siltaan. Kisan jälkipuinneista opittu kalan länttimäinen esiintyminen takaraivossa kävimme varsinais-suomalaisiin ojahommiin. 

Lirun äärellä näytti aluksi siltä, ettei hommasta voi tulla mitään. Vettä oli tuskin ojaksi ja miten Savijoki-niminen vesistö voi edes olla näin kristallinkirkas? Mitä sellaisesta normaalisti valittamaan, mutta kun kaikki vähänkään töröhtävä paikkatyyppi oli kuin näyteikkunassa, eikä ikkunoita ollut somistettu millään. Aivan kuin niin monissa Turun keskustan liikehuoneistoissa. Päädyimme shoppailemaan vähänkään piilotettuja juttuja, muutama kyllin syvä potero löytyi, jottei kalattomuutta voinut silmin todeta. Mutta niistä löytyi vain särkiä ja turpia.

Aikansa epätoivoisen onkimisen jälkeen alkoi illan hämy laskeutua päälle. Sen myötä eräs pienen kosken alainen, hädin tuskin huomattavan kivinen, päivänvalossa täysin läpinäkyvä ja tyhjä kohta alkoi resonoida myönteiseen sävyyn. Tärppi. Toinenkin. Joku kala roikkui kiinnikin sekunnin, ettei ollut törö? Vähän näytti siltä. Ja kohta Liedon illassa kaikui: TÖRÖÖÖÖÖÖ!!!! Yläfemmaa ja mitä kaikkea. Mikä onnen törö, lopulta!

Taivutanko seivin, entä toutain

Seipiä jäi vaivaamatta maratonilla ja olin miettinyt miten yhyttäisin sen Lapin reissulla. Ajelisin sinne yksikseni ja voisin pysähtyä ongelle missä hyvänsä. Mutta kun tutkin asiaa, näytti ettei missään tuntemassani seipipitoisessa pohjoisen paikassa saa nykyään enää onkia (lue:Iijoki). En olisi millään viitsinyt lähteä seipin takia Helsinkiin tai Kotkaan erikseen.

Ongelman seivasi Juuso, joka rapsasi kalan Kokemäenjoen koskialueelta perholla. Siinäkö olisi ratkaisu, voisinko minäkin saada perholla seipin? Ei puuttunut kuin perhovälineet ja huitomisen osaaminen.

Yrittänyttä ei laiteta, päätin ja sain lainaksi Nipan ja häneltä myös perhovälineet. Mitä näitä on, kuulapää, joku pikku nymfikö vai mikä, tämmöisiä pieniä ötököitä nämä on kaikki. Helppoahan tällainen lyhyt heittäminen on, kuula upottaa perhoa virrassa tuolla tavalla noin ja kas, tärppikin siellä, wau, salakka! Elämäni ensimmäinen perhokala!

Perhoja jäi tuntumaa hakiessa kiviseen pohjaan ja kuulapäästö oli tuotapikaa kätketty koskikiven lomaan. Kaivelin rasiasta jäljelle jääneitä kuulattomia ja puristelin sopivaksi arvioimiani hauleja perhon eteen ja homma jatkui. Lisää salakoita. Vaihdoin hieman paikkaa ja naps, tums tums ja siinähän se on: seipi! Uskomatonta. En ollut seipiä nähnyt edes kymmeniin vuosiin.

Koskialueelta voisi saada vielä toutaimenkin ja jatkoimme sillä mielin kalastusta. Pitää ehkä kokeilla tuota niskaakin nyt, kun pari fellow kalapartaa sen luovuttavat käyttöömme. Toinen oli pienen toutsun parisenttisellä leechillä saanutkin ja toivonkipuna pakaroissamme kompuroimme kivikossa niskaa raapimaan.

Vitjat miten tuo kala paukauttelee salakkaparviin. Silminnähden pienetkin kalat. Yritimme saada niitä hätsäämään kaikkiin pienvieheisiin joita rasioistamme löysimme, mutta ei. Parhaat hätsit tulivat pieneen virvelöityyn Fleehen ja johonkin ihme majavahäntäiseen pikkukumiin perhovehkeillä uitettuna. Niskalla ei ole vettä kuin aivan pintakuluiksi. Mutta jokikinen kalojen kiinnostuma jäi tärpiksi. Vieheessä pitäisi kaikesta vihjeistä päätellen olla takimmaisena elementtinä koukku.

Itse sain perholla säynävän, ahvenen ja särjen, eli yhteensä viiden lajin perhosaldon heti ekalla kokeilulla ja päätin, että ilman muuta ne perhovehjekset on hankittava.

Mutta se toutain. Sateinen ilta varttui, eikä kalaa kuulunut kunnon tärpeiksi. Nipa kävi kokeilemassa suvantoa ja sai pientä kontaktia, jotka eivät nekään jalostuneet sen pidemmälle. Kävin kuohuilla itsekin, mutten ansioitunut yhtään enempää. Niskakaan ei tarjoillut enempää, päinvastoin, kaikki läiskekin lakkasi ja tuli hyvä syy kohdistaa loput paukut suvannon akanvirtoihin.

Ja niin kävi, että päätös johti kesän jännittävimpiin sessioihin. Ihan kovimman virran akanpyörteissä Bladebait-vieheeni, toutain ja salakkaparvi alkoivat oudosti vaikuttaa toisiinsa ja sekä salakat että toutaimet kihahtaa pintaan aina kun heitin oikein. Aloin saada tärppejä ja seurioita. Tajusin, että kiinnostusta on, mutta jokin ei riitä. Aloin rytmittää kelausta eri tavalla. Syöksäyttelin poikkeuksellisen rajusti, yrittäen aistia mitä kala haluaa nähdä reflektoituakseen tosi tarkoituksella, ja kasvoimme siinä määrin yhteen siinä, että lopulta kala tempaisi kuin tempaisikin kiinni kunnolla! Aijai! Tämä oli kyllä ihmeellistä. Toutainkin oli haasteellisen iltapuhteen päätteeksi lopulta totta! 

Olin valmis Lappiin, boogie oli hyvä.

Neljän lajin hattu

Kovan tavoitteen lajivuonna on käytännössä käytävä Lapissa, vaikka neljän lajin hatun voi jotenkin muutenkin, jossain muuallakin, kaiketi saada raavituksi kasaan. Hatun tuulissa puhaltelisivat lohi, harjus, nieriä ja kirjoeväsimppu. 

Lapissa hanke oli joka tapauksessa realistisin saada käymään toteen ja koukut viiloista, sekä aistit energiajuopumuksesta terävinä ajelin Lappealle järjestettyyn hienoon joenvarsitölliin (järjestetty todella, tukkilaistölli oli tuotu sinne Rovaniemeltä, vaikkei juuri nyt ja meitä varten), jonne Sakke oli äiteineen ja poikineen jo ehtinyt majoittautua.

Fongaripojat ja Lymyilevä Lohi

En tiedä miten on niin, että joka kerta kun lähden soutamaan lohta Tornionjoelle, niin vene on sellainen, että siitä saa hulluna äyskäröidä vettä koko ajan pois. Tai tiedänhän minä. Maksukykyyn liittyvistä järjestelyistä se johtuu.

Mutta me yritimme. Hurjasta tuulesta huolimatta, opetella uutta paikkaa, saada pysymään vene pinnalla. Lohia nousi, jokeen ja naapurivenheisiin jonkin verran, juuri sen verran että usko pysyi yllä. Pari päivää yritimme opetella mihin aikaan joella kannattaisi olla välttääkseen laskujonot, miten soutulinjat kannattaisi toteuttaa ja kuinka päristellä virtaa takaisin ylös niin, ettei erään tunnetun suunpieskä-jän tarvitsisi toivottaa meille pää punaisena hauskaa matkaa helvettiin. Väylä itse pysyi vaiti. Haudididuu, haudididei. Ei Lappeassakaan niin sakkeasti lohta ui, että sitä kuka tahansa saisi.

Onneksi veneessä ei ollut tarkoitus koko aikaa kökkiä, vaan rantakalastuksestakin oli pinnoiksi listaan.

Jokisimppu vai sen veli

Ensimmäiset rannalla vietetyt soututauot kuluivat rantakiviä tonkiessa. Mukanamme kulki tutkijatasoinen tieto, jonka mukaan Tornionjoen alajuoksulla esiintyy kivisimppua, joka vaihtuu yläjuoksua kohti kirjavampieväiseksi veljekseen. Mitä juoksua Lappea tämän asian suhteen edusti oli jäävä meidän tutkittavaksemme. 

Sakke Saukonräpylä käänteli kiven toisensa perään ja kalojahan siellä vilahteli, simppujapa hyvinkin. Pienen harjoittelun jälkeen vikkelät räpylät saivat yhden niistä satimeen ja kala päätyi tutkimuspöydälle, joka lienee ollut samainen räpylä. Mikä on tämä? Kirjavat evät, mutta kivisimppuja ovat joidenkin kirjoeväkkäät olleet ja yritimme erotella lyhyttä sisintä eväruodetta. On! On sillä sekin! Hitto vie, meillä on salaperäisen kirjoeväsimpun apaja tässä ihan kotirannassa. Eiköhän se sieltä koukkuunkin saada, juoksu on oikea!

Punoimme juonia, joilla ohitettaisiin luonnollisen syötin käyttökielto virtavesissä. Virtaako vesi todella simppujen rantapoteroissa? Haetaanko säännöillä tosiaan sitä, että simput säilyisivät joessa, ahnaan ja kyltymättömän simpputurismin puristuksessa?

Päätimme ottaa varman päälle ja hoitaa homman ultramikrojigaamalla, eli napsasimme jigistä pienen palan piskuiseen koukkuun ja kävimme väristelemään kivenkoloja lirkkivavalla. Ehätin ensimmäisenä markkinoille ja hetken aikaa mustia aukkoja tutkittuani aloin tajuta millainen olisi oikeanlainen, ja eräästä sellaisesta ultramikrojigini saikin tukistuksen. Kirrrjoeväsimppu wuhuu!!! Evätarkistus vielä ja kyllä, siinä se on. Ei epäilystäkään! Sakkekin sai kohta omansa ja joku pyydettiin vesipussiinkin kuvattavaksi.

Niskan Hartsa

Viimeisenä Lappean yönä Sakke kävi Teriön Eliaksen kanssa koskenniskalla perhovehkeineen. Palasi, kun minä vielä hieroin unihiekkoja silmistäni ja kertoi saaneensa muutaman mitallisenkin harrin. Harripinna. Sen ehtisi siis vielä tästäkin ja loppuajan voisi pyhittää raudunmetsästykseen Kilpisjärvellä, ilman välilaskua Könkämänenolle. Olimme luulleet että Lappeassa ei harreja oikein olisi, kun koskesta ja sen alta emme olleet saaneet kuin haukia rannalta nakkelemalla. Soutamallakaan emme ensimmäistäkään. Mutta niskalla siis on kuin onkin, hyvinkin.

Kahlasin pitkälle jokeen. Pidemmälle kuin olisin oman, aika lailla kahluuhousuttoman ja perhovälineettömän, historiani kautta osannut aavistaa. Päätepysäkin soraikolla, parin pintakiven aikaansaamalla akanvirtaikolla harri alkoi heti nakertaa pientä lippaa. Pikkuharri. Pinnassa näkyi paljon tuikkeja, mutta enimmäkseen alamittaisia. Kalat väsyivät aika nopsaan vieheeseen ja hävisivät etäämmälle välillä muutenkin, palatakseen taas takaisin. Kokeilin eri kokoisia Blade baitteja ja pienimpään tuli pieniä harreja, mutta sellaiseen tuuman mittaiseen heti parempia. 

Lopulta niin suuri, että olisiko jopa mitallinen? Kauhoin rantaan mittailemaan ja…kyllä se kai on, vai onko, ei sittenkään, eipä kun on. Vai eikö. Kyllä se ehkä on, mutta kahlasin nöyrästi takaisin jokeen, halusin että se on varmasti. Sitä paitsi puuha oli kivaa ja harvinaista herkkua minulle.

Aikaa kului tunti tai pari, mutta sitten, samaiseen bladeen edelleen, järmähti ihan selkeä mittaharri. Kyllä. Kaksi senttiä yli ja se oli siinä: nelikymppisjuhlien kala! Vuoden tavoite oli täynnä ja tämäkin reissu vielä nieriää vaille valmis. Lohi oli päälle puskeneen helteen myötä jo menetetty, joki oli hiljentynyt. Mutta että, mitä ihmettä loppuvuonna nyt, kun tavoite tuli täyteen jo ennen juhannusta?

Saanamiehet sateessa

Kilpisjärvelle oli vielä reipas kiekaisu Lappeasta ja selvisin sinne yhdellä valkoisella Monsterilla ja tienvarsinokosilla itikossa. Lohenkalastajan keskikesäinen rytmi ei välttämättä osu check-outtien kanssa yksiin.

Aamulla kiipeäisimme tunturiin, tiheästä vesisateesta huolimatta. Aika kävi vähiin, eikä ilmoja voinut väistellä. Jos pinnanirppa irtoaisi tunturista kerralla, ehtisimme yrittää päivittää kitunieriää paremmaksi Kilpisjärvessä. Järvessä on raudulla alamittaa 60 senttiä, jonka saavuttaminen voisi olla hasardin takana, eikä sen varaan voinut ensisijaisesti laskea.

Kipusin kapusin. Sakke painoi yllättävän hyvin, vaikka on tuommoinen jässikkä. En meinannut pysyä perässä, vaikka tokkopa hänkään enää tämän ikäisenä itsensä perässä pysyy.

Ekalla lompololla oli pakko nakata löysät pois ja huoahtaa. Kuin kaivo tämmöinen lompolo. Hirmu vaikea kuvitella silmiinsä sitä tarinaa, jonka jälkeenpäin vaeltajatovereilta kuulimme, että tässä erään päivän ehtoona lompolon pinta oli kiehunut kalaa. Tunturi on mysteeri. Täällä ilmeisesti tulee ötököille sellaisia päiviä, hyvin kesäisiä, jolloin ne kuoriutuvat joukolla ja kaikki kulmakuntain kalat osallistuvat peijaisiin. Mutta missä ne nyt olivat. Missään ei näkynyt ristin sielua ja vesi oli kirkasta kuin töröojassa.

Saanajärvellä sama homma jatkui. Ei mitään käsitystä missä kalat voisivat olla. Missään niitä ei näkynyt ainakaan, vaikka järvessä pitäisi olla nieriää ylitiheä, kitukasvuinen kanta. Kuin kuhaa kotonapäin. Eipä niitäkään kyllä näe ennen kuin veneessä tai rannalla. 

Mutta mikään ei järvellä tuntunut auttavan kalaa näytille. Kiersimme järven takapäätyyn, jonne meidät oli neuvottu. Ties kuinka lähelle Norjaa. Siellä olikin hyvän näköinen paikka, jonne järveen laskeva puro epäilemättä kuorii ötikkää, vaikka ei juuri sinä koleana sadepäivänä. Minulta loppuivat voimat ja jouduin odottelemaan uusia voimia tovin autiotuvan lauteilla. Sakke keitteli jotain ja väsyttyään väsyneisyyteeni lähti etukäteen valumaan alaspäin. 

Elvyttyäni lähdin kelautumaan lähtöruutua kohti niin, että koko järvi tuli kierretyksi, enkä edelleenkään keksinyt ensimmäistäkään konstia yhyttää kala. Päätin sijoittaa loput paukut järvestä laskevaan puroon. Kai rautuja siinäkin voisi olla. Olisi erilainen miljöö yrittää pyytää ainakin kuin tuo umpimielinen järvi. 

Heittelin pienenpientä vaappua suvantomaisiin pätkiin ja kiroilin taas, ties kuinka monetta kertaa jo tänä vuonna, etten omista perhovehkeitä. Hiukan hankalaa tällainen väijyminen ja pätkäkalastus näillä välineillä. Mutta sitten, eräältä turbulentilta pätkältä pahimman kosken alta tulee tärppi! Kala räpäjää hetken pinnassa, mutta irtoaa. Mikä hitto se oli? Nieriäkö, vai taimen, mitä tällaisessa purossa on? Sijoittelin pyydystä hankalilla välineilläni uudelleen ja uudelleen väpättämään virtaa alas ja eipä aikaakaan, kun tapahtuma toistui ja rannalla sätki – kyllä, se on nieriä! Ja vielä toinen, kuin varmistukseksi ja tämä alkoikin riittää. 

Valuin pois. Todeten, että aina siinä missä puro laskee lompoloon on puronpätkän suurin taimen. Ja että nieriöitä oli vain puron ylimmällä pätkällä, kaikkialla muualla kivenkolojen vipeltäjät olivat taimenia.

Kilpisjärven reeskaparvet ja niiden harventajat

Tunturiretki oli jännittävä, mutta Kilpisjärven syvänteiden jättiraudut kenties vielä jännittävämpiä. Järvelle oli ollut hinku niin kauan kuin Kristian Keskitalolta keksimme, että nieriää voisi jigata ja sitä Inarinjärvellä opettelimme. Häneltä opittujen tekniikoidenkin pitäisi sopia paremmin inarilaisia kookkaammille kilpisrauduille.

Aikamme kinasteltuamme rannassa, että asennetaanko lopulta löytämäämme vuokrasoutuveneeseen mukaan raahaamani sähkömoottori, vai ryskitäänkö innoissamme selälle soutaen, asennus saatiin valmiiksi ja venekunta aloitti äänettömän lipumisensa kohti apajia. Tietäisipä vaan missä sellaisia on.

Ainoat hatarat paikkavinkit olivat useamman kilometrin päähän ja yritimme löytää apajaa lähempää kylää. Miten voi tämäkin järvi olla näin tyhjä, kaiussa ei näkynyt moneen kilometriin mitään. Pakosta ajauduimme lopulta vinkkipaikoille, sinne missä järven syvimmät syvänteet ovat. Siinä se olikin se juju. Syvemmälle, syvemmälle, aina vaan syvemmälle, aina neljäänkymmeneen metriin. Ja kas, siellähän sitä kalaa on ja vaikka kuinka paljon! Kaiku piirsi kalaparven toisensa jälkeen. Tuntui, että järven kaikki elämä on tässä. Tosi syvällä. Ei ihme, etten vuonna 77 nähnyt tuolta rannalta käsin ensimmäistäkään eväkästä, ja sama salaisuus saattoi koskea edellisen päivän Saanajärveäkin.

Motorguide kuljetti meitä pitkin syvännettä Lowrancen viitoittamana ja yritimme ujuttaa vieheitä kookkaampien yksittäisten kaikujen kattauksiin. Runsaat pikkukalaparvet olivat reeskaa, eli pikkusiikaa, opimme myöhemmin. 

Nieriän jigaus kaikuluotaimen kanssa on siitä hauskaa puuhaa, että seurioita voi seurata syvyyksistä. Ne voivat kestää minuutteja ja kala voi nousta ja laskea vieheen perässä useita metrejä, jopa pintaan asti, etenkin kuulemma meille vielä vieraat suuret kalat. Pienemmät tahtovat jättää seuraamisen muutaman syvyysmetrin jälkeen ja tilanteen kanssa pitää kikkailla. Miksi pieni kala pitää saada, jos mitta on 60 senttiä? Noh, kaiketi siksi, että tällä kokemuksella on hyvä jos saa edes jotain tuntumaa kaloihin ja mistä noista kaiuista lopulta tietää.

Aika pian tuli sitten ensimmäinen tämäytys ja syvyyksistä alkoi nousta jännittävä otus. Ollako nieriä? Ei tuntunut kauhean suurelta kyllä. Eikä ollut, mutta todisteeksi se kelpasi siitä, että homma toimii täälläkin. 40-senttinen nieriä pääsi kuvaan ja takaisin syvyyksiin.

Homma jatkui ja meille hahmottui kompakti alue, jossa esiintyi reeskaparvien ohella myös nieriäkaikuja. Kohta pamahti uudelleen ja tällä kertaa kala olikin selvästi painavampi. Joko mittainen oikein? Kala tuntui olevan suusta kiinnikin, toisin kuin ensikeikan alamittainen kylkikala Nitsijärvellä, joka niin ikään tekeytyi painavaksi.

Kala tuli lopulta pintaan ja enkkanieriä se oli, vaikka ei kyllä millään kuusikymppinen. Viisneljä sanoi mitta ja vaakaa kala ei koskaan nähnytkään pulahtaessaan suoraan kuvauksista syvyyksiin. Aikamoinen alamitta täällä! Kyllä olisi kertaturisti tuonkin mielellään nuotiolla nauttinut. Mutta ehkäpä juuri mitan vuoksi järvessä on järjellinen rautukanta, vaikka kehuvat jotkut sen syyksi myös järven loiskantaa ja sen johtoista paikallista nieriän hyljeksintää.

Kolmaskin nieriä kävi veneessä ja pääsimme lounaalle. Iltapäiväksi otimme sateesta huolimatta uuden stintin, mutta jotain oli tapahtunut. Kalaa ei tullut ja kaikki tärpit raapi puolestaan Sakke. Kala oli tainnut nousta pohjasta ylös ja oli vaikeampi tavoittaa. Itse en onnistunut lainkaan, kala taisi sateessa preferoida eri värejäkin ja oma garderoobini on aika rajallinen tähän touhuun. Kelikin huononi kaiken aikaa ja jo hyvissä ajoin ennen yötä oli syytä lähteä pois. Tämä retki oli tässä.

16 tunnin matka Hämeenlinnan kautta takaisin Turkuun sujui lepotauoitta. Kofeiinia ja äänenpainetta kului muutama litra. Kohti heinäkuuta. Paitsi että välissä olisi vielä yksi itselleni harvinainen ja jännittävä laji.

Sulkavamutka

Fongareille vaikeuksia pitkään tuottanut laji esiintyy Kokemäenjoen reitissä ja siitä niitä olen joskus nuorempana saanutkin. Yhden kappaleen Loimijoesta ja muutaman pilkillä Lempäälän Pyhäjärvestä. Itse Kokemäenjoesta en ole sitä saanut, onkimisen rajoituttua pariin elämän kertaan. Niinpä tueksi tarvittiin taas Juuson esiaskeleita ja vinkkejä, hän oli kilpaa onkinut niitä myös emojoesta ja kävi mallisuorituksen tekemässä alle nytkin kesäkuun lopulla. Sai ryökäle sellaisen vieläpä välittömästi, aivan Paasikiven juuresta. Ehätimme kärppinä apajille Villen kanssa vielä, kun kaveritit olivat yhä joella. Joskus pitää olla nopea, nopeat kuulemma syövät hitaat.

Ottipaikka on syvä mutka joessa, juuri sellainen kuin joenmutka maantieteen oppikirjan mukaan luonnostaan on. Jos ette muista, niin joki tapaa kasata lietettä sisäkurviin ja kaivertaa ulkokaarteen puolta syvemmäksi.

Juuson ja Mikon apaja oli parahiksi ehtynyt ja yritimme Villen kanssa löytää toista, siinä onnistumatta. Monenlaista litukkaa ja lätykkää nousi, muttei kaltaista toivotun. Pideltiin pohjassa ja annettiin vanua, kokeiltiin pohjaongella aivan pohjalta ja kokeiltiin illalla vielä siitäkin mistä pojat saivat omansa, mutta Ahti oli päättänyt olla sulkavaa esittelemättä ja jouduimme illan tullen poistumaan häntä koipien välissä takaisin Turkuun. 

Monta päivää en malttanut epäonnistumisesta katkerana kotona kieriskellä, kun oli pakko käydä uuteen hyökkäykseen, tällä kertaa yksin ja ex tempore. Tuosta vaan, huiskaisin sadan kilometrin matkaan. Kipu ei kuole huutamalla, vaan tarttumalla härkäpakaria voisarvesta.

Tuntitolkulla taas ongintaa ja sitä pasuria, sitä pasuria Lounais-Suomessa riittää. Mutta lopulta, ihan selvästä pasuritärpistä kala sulkavoituu lisälajiksi ilmassa ja valtava riemu valtaa joentörmän! OMG! Sulkavakin on siinä, kaikkien näiden vuosien jälkeen! Se on kuin onkin väkisin pyydettävissä ja ilman venettä, jonka kanssa järvenselkien samoamiseen olin alun perin varautunut.

Kiitos elämysten kesäkuu! Sen jäljiltä oli jo 42 lajia kasassa ja vuodesta vielä puolet jäljellä. Neljäänkymmeneen lajiin olin asettanut tavoitteen, mutta olisiko Salosen ajatus myyttisestä viidestäkymmenestä jopa mahdollinen? Sen saisi loppuvuosi näyttää, varmaa oli, että jahtia ei tähän voinut lopettaa.