Ohuenlainen elonkorjuu

-lajivuosi 2018 takautuvasti/ elokuu

Elokuun kalastuksellinen anti oli vähäinen, eikä vähiten loppulistan ohueksi käymisen johdosta. Lajeja oli kasassa jo 46, joilla Suomenennätys siirtyi Jari Tuiskuselta minulle, väliaikaisesti, osoittautui, ja näillä sekä Halosen suvun saavutuksilla päädyin Iltalehden sivuille asti. Kuten myös Turun Sanomien Extra-liitteeseen, kansipojaksi jopa iskurepliikillä “koolla ei ole väliä”.  Niinpä niin. Muuten sain lähes itse käsikirjoittaa koko jutun.

Se, että lajeja oli noin paljon kasassa jo keskellä kesää, tarjosi hyvät mahdollisuudet panostaa vaikeisiin loppulajeihin vaikka kuukauden kuhunkin. Kunhan intoa vain piisaisi, kaikkiin tuhannen järmäyksiin. Listan loppupäässä on lajeja, joiden ajankäytöllisistä vaatimuksista ei ole tietoa, kun ei tiedä edes saako niitä ikinä. Tämä panee välillä miettimään homman mielekkyyttä.

Sen verran kilpailuhenkeä löysin elokuullekin itsestäni, että kun Laitisen Timi oli viimein noussut rinnalle ja oli merenkäymässä Märketille, kävin äkkiä onkimassa loppulistan ainoan lähivetten helpponakin, kivisimpun. Nousin sillä 47 lajiin, uuteen kansalliseen ennätykseen jälleen WUHUU ja Timi “joutuisi” saamaan turskankin mennäkseen ohi ja puolestaan uuteen ennätykseen. Lapsellista, tiedän. Mutta epävirallinenkin kilpailuasetelma lisäsi motivaatiotani yrittää enemmän, paremmin ja syvemmältä.

Timikään ei turskan kanssa kättä paiskannut ja palasin vielä hetkeksi kampoihin. Lajilaskennallinen etumatkaennuste herra Laitisella alkoi olla, koska minulta puuttuivat miekkasärki ja rantanuoliainen, joita silmällä ja siimalla pidellen vuoden arveltiin olevan jo liian pitkällä. 

Valkoisen evän vilahdus

Jos miekkasärki menetettiinkin jonkin sellaisen syyn takia kuin että Lappeenranta on liian kaukana parin kalan tähden, niin rouva Fortuna pyöräytti onnenpyöräänsä kuin Porkan Janne aikoinaan ja poikani Jooa sai opiskelupaikan kanavan varresta, niin kuin minä sen näin. Mamma betalar, mutta pappa ajaa ja muuttaa sujuvasti ja näillä oikeuksin muuttokuormaan saatiin lastattua kalavehkeet ja muutaman tunnin törötys Soskuan maisemiin.

Lueskelin kanavan töröstä kaiken mitä internetin syövereistä löysin ja varauduin huhujen laiturille kaikella mitä törön yhyttämiseksi suinkin keksin. Arsenaalin avaruudesta huolimatta kanava nieli tunteja, eikä neljään ensimmäiseen tuntiin mahtunut kuin suurehko joukko normaaleja onkikaloja: pasuria, särkeä, ahventa kiiskeä, taisi käsissä joku lahnanflisukin käydä ja tokihan salakoita. Sekä rääpäleistä rääpälein, elontaipaleeni piskuisin kuha, pikkurillin mittainen. Olen pahoillani reiästä.

Keravanjontkan töröneliö mielessäni oli strategianani kokeilla niin monta mikropaikkaa kuin pitkähköltä laiturilta ehtisin, ja väär’osumien tulkinnoiltani kun siirtymistäni siirtyilin, niin lopulta onnistuin heittämään huomattavan pienikoukkuisen litkani kohtaan, joka tuotti arvoituksellisen osuman. Vavan kärki tärisi tärppiä petokalamaisen ponnekkaasti ja tartunnan saaneena kelasin satagrammaisen ahvenen laiturille, mutta mitä hittoa? Kalan suusta törötti pyrstö, ja vaikken valkoevätöröä koskaan ollut nähnytkään, niin tajusin heti että se on siinä, sehän on törö, törö se on, onko se törö eikö olekin vai mikä, joka ahvenella on suussaan. Törö!

Kiskoin täyksi käyneen elämänpinnan ahvenen suusta ja se oli kutakuinkin elossa vielä, koukku huulessaan, mutta kuonon ulkopuolella. Mitä hittoa. Sainko juuri törön vai en ja minullako on varaa onkia eliksellä ahventa? Miksei koukku ollut törön suussa. Mato ja koukku olivat ahvenelle kovin pieniä, ja kun törökin oli kiistatta ahvenen suussa siinä missä syöttikin, niin mietin että täytyy tämän nyt hitokseen kelvata. Oliko käynyt niin, että juuri kun törö oli ollut syötin lumoissa peto oli päässyt yllättämään, takaa päin vai edestä madon takana väijyenkö, ehkä kai kun nenästä käsin törö oli nielty. Vai oliko koukku pujahtanut törön suusta lopunajan rytinöissä? Oli miten oli niin omatunto oli kalvoksissa ja olin tyytyväinen, että minulla olisi aikaa vielä kolme tuntia, osumaan puhtaampaan. 

Osumia odotellessani rantaan ilmestyi ilmeinen kalamies ja kas: laiturille kapusi viidenkymmenenkuuden elämänpinnain SE-kentiesmies Matti Janhunen, samainen töröinen mielessään. Kyllä hullu toisensa löytää. Oma töröiseni makasi betonilla malliksi, vähän kertaalleen syödyksi tultuaan rähjäisenä, hieman epäuskoisen saajansa kanssa. Makasinko tosiaan minäkin? Mahdollisesti, sillä olin saanut ujutettua onkeni kohtaan, jossa sitä ei alati häiritty ei-toivottujen toimesta. Juteltiin Matin kanssa siinä monen moista, kaloista kai enimmäkseen eikä naisista tai politiikasta uskoakseni lainkaan, ja aivan aikapuitesovitun sessioni loppupuolella kun kelasin litkani ylös täkytärpin neliöiltä niin hups, koukuissa roikkui kokonaiset kolme valkoevätöröä! Olin selkeästi löytänyt kanavan töröneliön! Jes, jesjesjesjesjesjes! 

LoArkistoituna oli huikeat 48 lajia, mutta Suomen ennätykset olivat ehtineet loppuvuotta ajatellen livahtaa jo herra Laitisen haltuun. Kiitos hänelle niistä muutamista hetkistä, joina sain kantaa lippua kunniakierroksella. Mutta itseään vastaan tässä eniten kuitenkin taistellaan ja että neljäkymmentäkahdeksan lajia. Se ei voinut muuta merkitä kuin että Salosen Juhan lanseeraama myytti viidestäkymmenestä lajista vuodessa näyttäisi hyvinkin olevan tehtävissä. Nälkä oli kesän mittaan kasvanut alkuperäisestä neljänkymmenen lajin tavoitteesta huutavammaksi.

Mysteerivinkki: Matilla ei ollut siihen reissuun sopivia välineitä, mutta kaivattu konsepti tuli selväksi ja hänkin seuraavalla reissullaan sai lopulta törönsä.