Toukokuun 12 apinaa

– lajikalastusvuosi 2018 takautuvasti

Toukokuu on fongarin joulukuu, tuloskuu. Toukokuun lajirunsauden voi pilata vain kalastamalla ahkerasti koko alkuvuoden, kuten tulin itse tehneeksi. Niinpä toukokuu kartutti lajilistaani vain saman verran kuin tammikuu.

Kiertelin rantoja toukokuussa kotikonnuilla Helsingin maratoniin asti. Koetin pääasiassa pysyä listakärjessä samalla, kun harjoitin etenemisiäni vaikean kautta. Arvelin kuitenkin stadilaisten maratontreenien vierittävän listakärkitavoitteen eteen kiviä, niin kuin kävikin ja Saarikosken pariskunta kiilasi kärkeen. No, olin lähdössä itsekin ensimmäistä kertaa toonaamaan stadiin ja puntteja oli ehkä tasoitettavissa. Olin saanut silti ensimmäisen vihjeen siitä, että ei tilastoa ainakaan helpolla tänä vuonna omiin nimiin viedä, jos ollenkaan.

Vimpan päälle kuha

Ennätin saada turkulaisen allikkosalakan, mustatäplätokon ja kivennuoliaisen normihelposti 7.-12.5, mutta ruutanaa en millään. Joku epäili niiden poistavan glykolia verestään talven jäljiltä, kun kalat vain möllöttivät illasta toiseen pinnassa, vailla minkäänlaista mielenkiintoa syötteihin. Ruutana ei ole mikään helppo nakki kylmässä vedessä.

Vimman puolestaan olin ajatellut onkia ennen kuin se ehättää koskeen, mutta myöhästyin kalastuksen ulkopuolisten puuhien johdosta koskenalaisesta virranhuopeesta kaiketi päivällä tai kahdella. Kalastuksen ulkopuoliset puuhat voivat olla vakava este tappiin viedyille lajimäärille, koska helpot pyynti-ikkunat voivat olla lyhyitä. Juuso vimpalaisen onnistui siinä saamaan juuri niin kuin olin itsekin ajatellut, mutta itse jouduin kahlaamaan koskeen onkeen viritetyn perhohässäkän kanssa. Perhovehkeitä kun en omistanut. 

Halisissa kalastuksenvalvoja etäneuvoi paikkaa ja näkyihän niitä kaloja virran matalimmassa purkukohdassa muutenkin. Neuvotussa kohdassa ei, mutta perhon esittely tiettyyn kivenhuopeeseen vaikutti loogiselta ja jopa omilla välineilläni kahlaamatta uitettavalta, ja aikani siinä huidottuani siimassa alkoikin tempoa. Kylkivimpa singahti rannalle! Toista ei kuulunut ja listavimmasta lähti ilmoitus ja vähän pitkin hampain. Olisi se voinut suustakin tarttua, mutta säännöt, ne säännöt. Onneksi sain “puhtaan” vimman myöhemmin Vantaajoesta niin ei jäänyt kaivelemaan. Pitää ne perhovehkeet hommata kuitenkin, on niissä ideansa.

Mustatokon kanssa on homma vuosi vuodelta vaikeampaa täpläversioltaan ja päätin katsoa lajin perään MTT-vyöhykkeen ulkopuolelta vinkatussa paikassa. Erään betonilaiturin kupeesta sellainen aika nopsaan kuhareissun yhteydessä onkeen sitten 19.5 haksahtikin.

Samaisen vuorokauden keskiyöllä käännyttyä seuraavaksi talvella pitkään jalliteltu kuha kääntyi mitalliseksi. Niitä taisi tulla peräti viisi kappaletta saman tein ja suurin oli reilu kahden kilon hehkuvasilmäinen könsikäs ja eräänlainen apinan ravistus.

Maratonin feikkimade ja lisukkeet

Muutama päivä kuhannuksen jälkeen tuli aika Stadin Maratonin. Treeniaikaa oli vain hikinen perjantai-ilta, mutta kaipa suurvisiiri Sakke vetensä tuntisi ja päätin ehättää matkalla uhrauksen Porlan ulapoille. Äkkiä sieltä piikit kaivaa. 40 minuutin kohdalla alkoi kellon viisareiden vääjäämättömyys hermostuttaa, pitääkö täältä poistua ilman piikkikalaa? En ollut nähnyt kuin allikkosalakkaparvia ja vain pari hintelää vilausta viispiikeistä. Mutta sitten, yhden kortteen vierestä, koho värähti arvokkaasti, siima kiristyi toiveikkaasti ja kyllä, viisipiikkinen oli totta! Kalasta tuli myös Saken perhetuttu. Kala, jonka erisnimeä en nyt muista, eli kuukauden verran Yrjölän akvaariossa. Kalakoe osoitti, että ei viisipiikkikään miten tahansa elä. Kolmaskymmenes lajini 2018, sillä taisi saada jo jotain arvometallia, kerhotasolla.

Maratontreenit vietettiin lähinnä suvannolla. Näytti kuha olevan aika helpossa, kuten myös vimpa (not – itse kisassa). Uusia lajeja ei tullut, mitä nyt se parempi vimpa poikineen. Mutta yön syrjäksi vaihdoimme paikkaa muualle ja alkoi tapahtua kummia. Salakanpyrstöön tuli heti kohta pohjaongessa ihan selvä tärppi! Annoin syödä, mukamas, mutta enempää ei vapa tärissyt, eikä koukussa ollut tarkistettaessakaan ketään. Heitin uudestaan samaan kohtaan ja eipä aikaakaan kun homma toistui. Sama lopputulos. Päätin, että jos kolmannen kerran vielä vapa tärähtää niin olen tempaisen mailalla vastarin oululaisena kärppänä. Näin kävi kuin kävikin ja vapa taipui sen verran tanakasti mutkalle, että arvasin heti, että tämän täytyy olla ankeroinen, ei voi näin vääntää mikään made. Ja niin oli, rannalle lierahti n 700g ankerias. Mikä elis ja ihme! Aivan kreisiä. Kalaa ei ole koskaan saatu stadin maratonissa ja minä sain puolessa tunnissa treeneissä. Vaan eipä sitä kisassa niin helppo sitten ollut saadakaan, eikä kalaa edelleenkään ole kisalistattu. Aika Moinen Onnen Kantamoinen.

Itse kisa toi omaan vuosilistaani neljä uutta lajia. Öinen Lauttasaaren mutu, ainoa lajiaan, jonka näimme. Helpot peräkkäiset ruutana ja suutari, jonka olimme kisakalaksi saaneet muuten paljon miehekkäämpänä aloituskohteesta, mitä se oli, useamman sata grammaa. Minun pinnakalani oli normaali helppo lampisintti.

Lopuksi pakotin itseni saamaan vielä piikkimonnin kisamenestyksenkin uhalla – Sakke oli kisakalan jo hankkinut. Onneksi se tuli nopsaan samasta paikasta, josta Sakke oli omansa yhyttänyt. Harmittamaan jäivät vaskikala ja seipi, joista kumpaakaan emme ehtineet kisan aikana oikeastaan edes ajatella, kun kaikenmaailman allikkosalakat, vimmat kuhat ja töröt teettivät niin paljon turhia töitä. 

Toukokuu oli maratonin myötä taputeltu kolmeenkymmeneenviiteen lajiin, joka oli jo oma ennätykseni vuositasolla. En enää muista riittikö tämä listakärkeen toukokuun päätteeksi vai ei. Tiukkaa joka tapauksessa oli.