– lajivuosi 2018 takautuvasti
Huhtikuun ensimmäinen puolisko kului aika lailla jäissä, niin kalastuksen, kuin pintaveden olomuodon suhteen. Kuhareissujen ainoa tulos oli, että niitä tuli kolmetoista kappaletta ja pään jäähän hakkaamisen oheen oli keksittävä muutakin. Kuten sorvanpyynti.
Jäänalaisista sorvista oli hataria ammoisia muistoja, enkä jaksanut niitä silloisen kaukaa aivan ensimmäiseksi lähteä hankkimaan, kaloja kun löytyy lähempääkin. Aloitin mereltä paikasta, josta sorvia on loppukesällä saatu. Jokunen ahven ja särkiä suokuokalla. Särkimäärän kääntyessä kolminumeroiseksi järki saneli lopettaa. Seuraavaksi kerraksi vaihdoin paikkaa niin ikään kesäisistä sorvistaan tunnettuun järvenlahteen. Kirjallisuuden mukaan sorva voi kuitenkin sukeltaa talveksi syvällekin ja oli epäselvää kuinka se rantautuu ja missä. En tiedä pitääkö sukellusteoria paikkaansa, oli niitä nyt tammikuussa kaislikostakin Juuso saanut.
Järvenlahdella illansuussa mäskitin sekä rantavesaikon viereen, että keskemmälle lahtea. Ongin reikiä vuoron perään ja molemmat suolsivat särkiä aivan kuten meren rantakin. Jossain kolmen- ja neljänkymmenen särjen kohdalla aloin jälleen epäillä tuleeko tästäkään mitään, mutta koska aurinkoa oli vielä jäljellä, eikä siirtymäänkään enää ehtisi, päätin mennä samaa rataa päätyyn asti. Mutta en ehtinyt, koska pian epäröintini jälkeen reiässä kimmelsi messinkisempi sävy ja sorva putkahti jäälle! Lähes kalamaratonien kokoinen sorva, tunneskaalassa. Hyvillä mielin kotiin ennen auringonlaskua ja polttelemaan talven jäät siikasesongin tieltä.
Siialta kampela
Siikaan päästiinkin kohta. Lajipisteenä se oli onnenkantamoisena saatu jo tammikuussa ja kylmäsavustusten oheen touhu kaipasi lajikalastuksen twistiä. Päätin paikoittaa siian onkimiset kertaluokkaa edellisiä vuosia ulommas saaristoon, ideana saada sivuosumana kampela.
Siikaa oli paikoilla runsaasti ja onkiminen oli mielekästä. Ville sai kampelankin heti ensimmäisellä reissulla ja toivonvirettä oli siis senkin suhteen ilmassa. Niitä on vain niin paljon vähemmän liikkeellä kuin siikoja, että sen saaminen olisi hieman tuurissaan. Reissuja ehtisi heittää kuitenkin useamman ja mahdollisuuksia olisi.
Siikaa tuli mainiosti joka reissu, mutta kampela pysyi pitkään piilossa. Olisiko ollut viides reissu, kun kelasin äityneessä virrassa rymynneen, levää keränneen ongen kerran pois ja – koukussa oli kampela! Mahtava valkoista puoltaan vilkuttava lätty heilahti rannalle ja hymyilytti enemmän kuin kymmenet kevään siihenastiset siiat!
Säynään elvytys
Siikaa oli savustettu kampelaan mennessä jo niin paljon, että sen ja lajikipinän saattelemana palasimme Ollin kanssa nuoruusvuosien Mynäjoelle säyneenkiilto silmissä 28.4. Muistot olivat haalistuneet sen verran, ettemme muistaneet tarkkaan päivämääriä, joina säynettä kannatti lähteä pyytämään ja varauduimme useampaan reissuun.
Joella riitti vilskettä, mutta ei täysin kuten ennen vanhaan. Muinaiset kotoperäiset säyneenonkijat olivat vaihtuneet aasialaisiksi ja itä-eurooppalaisiksi kuoreenlippoajiksi ja kalaa kannettiin vastarannalla autoihin saavitolkulla. Kuoretta oli siis joessa ja paljon. Miten se säyne mahtoikaan niihin nähden nousta, emmekö juuri Aurajoen lokeista päätelleet kauden käynnistymisen ammoin?
Kaloja ei molskinut virrassa, eikä onkeenkaan näyttänyt mikään aluksi käyvän ja mietimme että joko ne kuitenkin menivät. Suvannon samalla rannalla pyörähtänyt venäläinen onkitoveri kertoi jonkun saaneen siitä hiljattain useamman säynävän ja toden totta, koko joukko suomuja oli perattu maastoon todisteiksi. Olimmeko tosiaan myöhässä?
Mutta sitten, Olli päästi onkensa suvannosta virtakapeikkoon ja lumpsis lämpsis, siimassa potki potra säynäs! On niitä siellä. Itse havaitsin puolestani vantteraa liikettä suvannon kaislikossa ja arvelin kudun olevan käynnissä ja korjailin onkeani nousukalan akanvirrasta lähemmäs kaislikkoa. Vihdoin koho hävisi ja yes, säynävähän se minullakin siellä, komea liki kahden kilon kala!
Pinnakalan jälkeen lähdimme valumaan kohti autoa ja kopaisimme vielä pari ylempää paikkaa ja saimme vielä säynävän pari mieheen. Tämä meni ihan hyvin. Monta päivää ei olisi varmaankaan ollut varaa myöhästyä.
Säynävältä turpaan
Säynävähommat sujuivat sen verran mallikkaasti, että päätimme samaan syssyyn kokeilla olisiko muitakin särkikaloja jo saatavilla. Ensimmäisenä turpa.
Turvannus oli kylmässä kevätvedessä vielä hieman kohmeista ja Olli jäi kokonaan ilman kosketusta, kun taas itse onnistuin mallikalan aika nopsaan saamaan ja siirryin alemmas suvantoon kokeilemaan saisiko salakankin jo yhytettyä.
Salakkaa tuikki harvakseltaan kosken vaahtouttamassa vedessä kauempana rannasta ja kiittelin kelaonkivalintaani. Sen raskautta puolestaan en, sillä tärppejä tuli harvakseltaan, mutta kalaa ei melkein millään rannalle – jatkoin säynäväongella, johon jaksoin vaihtaa vain koukun. Tärppejä tuli kuitenkin sen verran, etten jaksanut alkaa vaihtaa tilalle kevyempää onkea, arvelin jonkun kaloista ennen pitkää tarttuvankin. Niin kuin kävikin ja salakkapiste oli saatu jo huhtikuussa.
Ja vielä ehtisimme hopearuutanalammelle. Sielläkin oltiin hereillä ja vuoden 23. lajipiste hoitui kotiin, emmekä olleet vielä toukokuussa. Neljäänkymmeneen lajiin sorvautunut tavoite voisi kuluvana vuonna hyvinkin toteutua!!
vapalopina taas 