Heinillä härkien (ja isompienkin) kaukalon

– lajivuosi 2018 takautuvasti

Sitä mukaa kun lajit vähenivät ja reissut pitenivät, niiden pyynti muuttui seikkailullisemmaksi, matkailullisemmaksi ja samalla raportit pidemmiksi ja vähäkalaisemmiksi, joskin tarkemmiksi. Sellaista oli meno jo kesäkuussa ja sama väylä kaartui horisonttiin heinäkuussa.

Karppi, tiemmä.

Carpe diem. Oli näin lähellä (tuuma sormien välissä), että elämänkarppikin osui jo ennestään tuskallisen pitkän kertaamisen kesäkuuhun. Juha ja Timi kyselivät mukaan Tampereelle kalaviikon perjantai-iltana, joka oli vielä kesäkuun puolella. Kiehtova tarjous, sinänsä, oli näiden tekstien kannalta onnekkaasti hankalan perhepoliittisen järjestelyn takana, ja kun sain Juuson kynnelle lauantaiksi, otimme äkkilähdön “varman” edellisvuotisen vinkin perässä Riihimäelle. Riksuun. Vuorokauden vanha carpe diem menee päiväyksen puitteissa.

Ajelimme perille päästyämme tyrmistyneen epäuskoisina vinkatun lammen sivu. Voiko olla tämä lampi edes, onko tämä lampi edes, tämäkö on lampi ja se, jonka vuoksi elämäämme päivän pari olimme valmiit uhraamaan? Vaiko tuo toinen. Tämä oli todellakin oikea, varmistuimme tutkittuamme huolella muinaisista viimevuotisista saaliskuvista maamerkkejä. Vuosi on riihikuivaksi kenties tarkoitetulle lätäkölle pitkä aika selviytyä vetevänä. Kuinka tätä nyt ongitaan, kun ongelle löytyy vesikasvien välistä tilaa neliön verran sieltä, toisen täältä? Minkäänlaista liikettäkään ei vedessä näkynyt.

Pakko lampea oli kuitenkin onkia, kun Riihimäelle asti kerran olimme lähteneet. Riksuun. Tienvarren penkalta löytyi pari ongenmentävää koloa ihan läheltä rantaa. Ja mitä kummaa, koho sukelsi heti kohta! Huti. Vesiliskoko. Uutta matoa, mutta ei, uutta tärppiä ei tullut. Vaikka hyvän tovin päästä tulikin ja – kala oli ahven. Kiersimme anellen lampea paremman onkikolon toivossa, mutta vain entistä huonompia sillä oli tarjolla, vaikka yhdessä kulmassa levien päällä pinnassa kelluikin muutama ruutana, kuin lupaukseksi isoserkuistaan. 

Palasimme lähtöruutuun, autolle, vakavailmeiseen palaveriin ja mietimme mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä. Lammessa ei taatusti enää karppeja ollut ja jos olikin, niin koko lailla mahdoton niitä olisi pyytää. Valistunein arvaus oli, että kalat olivat kuolleet ja järvi rehevöitynyt siitä entisestään.

Lajihulluissa päissämme meditoimme rantatuimaan suunnitelman, jossa mikäli onnistuisimme siinä, umpeenkasvaneen lammen rannalla, mobiilisti ostamaan liput Tampereen lammelle, niin lähtisimme sinne yöksi. Turku-Riksu-Tampere-Turku, sama se. Koko yö aikaa ja karpit kaiketi alati hanakoina: stadin fongariaateliset Timi ja Juha olivat pointsinsa sieltä edellisenä iltana kotiin hoitaneet. Ja minulla oli kuin olikin maksunumerot lompakossani, joka on myös puhelimen ja lähes kaiken kotelo nykyään.

Poljin, järjestysnumerossaan toista moottoriaan työntövoimanaan silloin vielä hyödyntävää, Audi-merkkistä autoani iltaan koreasti ja saavuimme illansuussa Pahain lammelle. Järven kalat tervehtivät meitä pinnassa loputtomasti läpsyen ja ne olivat jotain todellakin muuta kuin salakoita tai suoahvenia, pinnan virheettömyyttä pirstoivat mehevät möyrähdykset, ainakin näin ei-varsinaisen karpinonkijan silmin. Mutta kuului lammessa olevan suutareitakin ja ties mitä. Jopa kirjolohia.

Intoa kihisten saatoimme onget veteen, saman näköisessä paikassa kuin missä edellisillan pyytäjät olivat onkensa onneen saattaneet. Tyven oli meillä tykö ja hyvä ja vesi, jos ei nyt meri, niin enemmän kuin avara edelliseen, lähes ylikäveltävään suohon verrattuna. 

Ryyditimme koukkumme hieman eri tavoin kumpainenkin. Minä laiskempana pujotin koukkuun pelkkää mitä lie matoa, Juuso maissia ja vikuraa, luottoketjulaistaan kompostimatoa. Minun kohoni pyrki alkuminuuteilla muutaman kerran sukeltamaan, mutta jokin vastusti kalan kiusausta ja se hylkäsi syötin, joka ikinen, ärsyttävä kerta, ainakin neljä ja imutuksista näki, etteivät kalat olleet todellakaan mitään salakoita tai suoahvenia. Vääränlainen syötti kaiketi. En nyt muista enää mikä siinä niin väärää oli, matokoko kaiketi tahi laatu, mutta tunnin tai parin päästä Juuso, vedenalaisia ekolokeroita mittailtuaaan, maisseja ja kippuroita kompostimatoja tarjoiltuaan, koki tärppinsä ja siima soi siihen malliin, että jos ei sen päässä ollut suutari, niin se on karppi.

Haaviin lipui illan hämyssä alle kilon painoinen peilikässuomuinen karppi ja Juusolle mahtava lajipiste, elämänpiste. Itse en ollut karppia laskenut vuoden aikana tavoiteltavien lajien joukkoon etukäteen edes, koska, mielikuvissani kala oli salatieteiden ja karppimafioiden takainen viikkojen mäskäyksen- ja ajankäytön projekti, johon en tiennyt olisiko tällaisena maksilajein vuonna kaivaa aikaa ja tietoa. Vaikka, Sullströmin Janne, olikin luvannut projektissa avittaa jopa ennakkoon varsin myötämielisesti mäskäten. Siitä huolimatta juuri tällaista, luokkaa paria kevyemmän effortin paikkaa olin vesireiteilleni  kaivannut. Kauden alussa en vain tiennyt onko tavoitteiden noloa ulappaa olemassakaan. Mutta tuorein tiedoin, melko paljasjalkaisen turkulaisen oli kiittämän Tamperetta. Ei meillä ole Turussa edes veneluiskia kuin yksi, kun Tampereella niitä kuuluu olevan 18. En tiedä ketä Turussa hyväillään, muttei ainakaan vapa-ajankalastajia, luokan karppipinnareista puhumattakaan.

Sillä, kiitoksen aiheisiin purnaamisen jälkeen palatakseni, pari kolme tuntia ongittuamme minunkin kohoni upposi päättäväisesti ja karppi siiman päässä oli totta! Ja haavissa, kokemuksessa, sielussa, elämänkarppi! 

Ihmeenpä vaikeaa tämäkin oli. Ei tunneissa, nauraa joku karppimafioso, mutta siihen nähden miten paljon kalaa edessä silminnähden pyöri, olisi voinut kuvitella, että kalan saa saman tien kun ongen kastaa veteen. Mutta parempi näin, haastetta pitää olla (sopivasti), ei tässä mitään järkeä muuten olisi. Kuta kuinkin tismalleen näin.

Houtskarin heinien härkäsimppukaukalo

Heinäkuun seuraava ohjelmanumero oli yrittää paikata talvella Airistonhotellin laiturilta pummattu härkäsimppu. Härkäsimppuja on ulkosaariston rantavesiä syvemmät pohjat täynnä, mutta ongelmana oli löytää sopiva ajankohta ja paikka, kun taivas siunasi tuulta koko lailla kohtuuttomasti joka päivälle. Vettä piti arvatenkin löytyä se 40 metriä ennen kuin simppua kehtaisi toivoa ja lopulta päivä, johon reissun saimme tuulen kanssa nipin napin yhteen aseteltua, asetti edelleen haasteita vaaditun syvyyden löytymiseen olosuhteissa, joissa lastu voisi laineilla turvallisesti ja pyytävästi keikkua. 

Eikäpä navakassa luoteistuulessa kehtaisi kovin pitkälle merelle pötkiä.

Päätimme luovia Korppoon Verkanilta ulos, kohti Houtskarin Berghamnia. Vettä löytyisi riittävästi heti Kittuisten lauttarannan ulkopuolelta ja ulospäin pääsisi aina, mikäli simppua ei kohta löytyisi.

Aamupäivä kertoi karulla tavallaan kuitenkin mistä vesillä pesi. Emme päässeet millään kuin kolmeenkymmeneen metriin, kun tuuli jo repi venettä ja aalto keikutti niin, ettei pohjan onnistuneesta kolkuttelusta tullut mitään. Ei missään kohtaa, ei millään. Kokeilimme kaikenlaista, eri syvyyksiltä, ja kahdestakympistä erään jyrkkäreunaisen saaren tyvenehköstä katveesta Juuso saikin varsinaisen pyydön sivutapsiin pari kivinilkkaa. Sivutapsi on toiveikas lisäarvonpyytö, sillä mistä sen tietää mikä teisti tai rasvis siihen napsahtaa? Imukala tai makrilli. Nimeät sen.

Iltapäivällä tuuli laantui niin, että pääsimme ottamaan syvyyttä sen kymmenen metriä lisää. Löytyi ekologinen lokero, jota pitkin tuntui simpukkaalta valua keulakoneen jarruttelemana ja juksata kohdekalaa pohjasta. Voisihan sieltä turskakin juksahtaa? Turskaa ei juksahtanut, mutta Juuson kanssa saimme kovalla työllä lopulta simputeltua härjän mieheen. Mikon pinna poltettu jo talven lämpimiksi olikin ja kalastus paineetonta. Hän kaiketi nautti päivästä. Me vasta siitä, että pääsimme pois keikkumasta.

Yön olimme varanneet lirkkimiseen, kun merta pikkuisen edemmäs asti olimme karauttaneet kumminkin. Siitä ei suurempia kerrottavia ole. Pari kivisimppuhavista, vaikka toinen olikin keskellä päivää Volotissa. Vilkutti pyrstöllään kivenkolosta evästauolla. Niistäkään ei pinnoiksi ollut, mikä ei haitannut, syksynkin varalle piti olla joku iltahelppo ja sellainen oli käymässä vähiin.

Tuskin minkään lomareissun valmistelut – Märket

Lomakuu on lomakuu ja kalasteluiden väliin kiilasi Toscanan-matka. Heti sen jälkeen oli ajankohtaista alkaa suunnitella, jos ei grande finalea, niin vuoden huimapäisintä matkaa. Kohti elämänpinnaa, satujen saarta ja värien kyllästämää mysteeriolentoa, sarvipäägallerian puuttuvaa jäsentä. Isosimppujahti. Kenpä tie turskajahti myös ja tiedä vielä mikä, suunnittelimme muun muassa litkaavamme Ahvenanmeren syvänteen penkkaa kahdestasadasta metristä matalaa kohti, yksisarvisen elaskan toivossa.

Hanke näytti siinä torstai-iltapäivänä vielä aika kutkuttavalta. Helle painoi ennusteiden mukaan päälle ja keli olisi kaikin puolin kevyttä. Ideana oli tyrkätä lastu laineille Kustavista ja ajaa aika sumeilematta sieltä mahdollisimman suoraan Märketille asti, Silver Foxillani, jolla on senttejä ruhossaan 485. Reitin suoruus riippuisi aamun kelistä ja siloiteltu laineisto oli varsin toivottava, sillä kiertoliike olisi massiivinen. Meri on avara Ahvenanmaan pohjoisosissa ja saariston suojan tarve aiheuttaisi aivan toisenlaisen polttoaineen- ja ajankäytön suunnitelman.

Perjantaina sääennuste heikkeni äkkiä merkittävästi. Suomenlahden eteläpuolelle oli sittenkin kehittynyt pilvirintama, joka aikoi vyöryä lounaisen Suomen yli ja pyöräyttää mukaansa navakat pohjantuulet. Masentavaa. Messengeröinti meni empimiseksi. Kannattaisiko lähteä ollenkaan, mutta jos ei mennä niin päästäänkö milloinkaan. Jos härkäsimppua on tuulenkin uhalla tartuttava sarvista, niin totta vie myös isosimppua. Tartu isoa sarvesta, sanotaanhan. 

Tuntitason tuulitarkastelua. Näytti siltä, että lauantaina tuulee muutaman tunnin, mutta myös tyveniä jaksoja oli luvassa. 

Iltaan mennessä vaikutti, että aamulla pääsisimme ajelemaan Kustavista suoraan Ahvenanmaan pohjoispuolelle, jossa pitäisi pidellä jokunen tunti tuulta, kunnes illalla voisi viimein päästä pistäytymään Märketillä. Näillä pelimerkeillä päätimme Juuson kanssa kaksin lähteä matkaan, ja tuulelle altistuessa oli veneenhallinnan kannalta lopulta hyvä, ettei reissuun saatu mukaan kolmatta jäsentä.

Matka avartaa

Lauantaiaamuna vene oli lastissa ja laiturissa Vuosnaisissa. Varabensakanisteri oli, uskomatonta kyllä, lentänyt maantiellä veneestä (toiseksi viimeinen juttu joka lentää) ja ilman ei merelle ollut syytä lähteä. Onneksemme huoltoasema Taivassalossa oli juuri kohdalle satuttuamme auennut ja saimme mukaan pari kymmenen litran kanisteria. Olin laskenut, että Ahvenanmaan pohjoispuolella mennen tullen kun tankkaa luksusbensiiniä niin selviää, kunhan on täydentää varakanistereista. 

Viiletimme yhtä soittoa Kustavista, Åvan ja Jurmon välistä Gloppet-nimiselle selälle, Norrhavetille, Myrskyluodon Maijan Väderskärin ohitse suoraan Hamnsundetin vierassatamaan. Taival olisi ilman navigaattoria ollut työläs tulkita, sillä joka suuntaan, silmänkantamattomiin lähes, riittää matalia luotoja ja myös pinnan alta matalia. Minulla ei luotainaparaatti sisällä moista hienoutta kuin navigaattori, mutta onneksi elämme nykyaikaa, ja vaikka kännykkään ladatun navigaattorin alkuteksteissä vannotetaankin olemaan käyttämättä sovellusta navigoimiseen, niin tuskin siitä sakkoja saa ja sen varaan olimme reissumme rakentaneet.

Keli puolestaan oli kuin olikin tyyni ja kaunis, aivan kuin joskus lohireissuilla, vaikka saatoimmekin havaita pilvirintaman saapumisen etelästä. Ehdimme kuitenkin tankille ja suojaan ennen tuulen yltymistä. Syödäkin piti, valkoisilla pöytäliinoilla tai ilman, mutta ei Hamnsund niin hyvin varusteltu vierassatama ollut että siellä pöytäliinoja olisi katettu, tai nakkilautasia pihvejä ilmankaan, ja evästauon saattoi siirtää tuonnemmaksi. Oli tavoiteltavaa päästä Dånön tuolle puolen ennen kuin aalto äityisi hurjaksi, sillä navakan tuulen pohjoinen suunta tuottaa vaivaa ja vaaraa Getan kallioiden ohitukseen näin pienellä aluksella kuin Silver Fox. 

Myöhästyimme tavoitteesta hitusen ja tuo vastainen pätkä avomeren reunaa oli aikamoista vuoristorataa. Aalto ei aivan tavattomasti kuitenkaan kaatunut päälle, ja varovasti niitä myötä- ja vastoinkäyden pääsimme Dånön väylän kupeille turvaan evästauolle. 

Lirkkimielisillä ei ollut tässä vaiheessa yhtään kiire. Tuulen tyyntymiseen oli monta tuntia, emmekä sitä ennen voineet kuvitellakaan jatkavamme Märketille. Aaltoja vyöryi monen päivän takaa Torniosta asti, sillä Märketillä oli, mannerilmoista poiketen, tuullut jatkuvasti ja tyyneys on tuolla jumalan, muttei majakkaseuran hylkäämällä luodolla hyvin väliaikainen olosuhde. 

Tauko paikalla

Kulutimme luppoaikojamme tutkimalla Ahvenanmaan pohjoisosien saarten rantavesiä. Liejutokko tai mutu olisi hauska tavata ja miksei joku yllärikin, muista interkansallisista tokoistamme vaikka se seitsenruotoinen. Ensimmäisestä saaresta ei kuitenkaan ihmeitä löytynyt, jos ei sellaiseksi lueta ahvenenpoikasten valtavaa määrää. Ei täällä syntyvyydestä ainakaan ahvenen tulevaisuus kiinni jää, mutta miten lienee kasvamisen laita. Onkohan poikastilanne ollut aina tämä, vai liittyykö runsas tuore populaatio ahvenen uuteen tulemiseen? 

Lopulta siirryimme niin viimeiseen saareen kuin mahdollista, odottelemaan lähtökäskyä Märketille. Suojaista kulkua oli Finnbolle asti, joka oli kuin tehty mannersuomalaisten viimeiseksi suojasatamaksi. Vielä oli aikaa tihrustaa myös rantoja ja kappas vain, saaren kupeessa oli jopa haukikin näin ulkona, rannan aivan aurinkomatalassa, ison kiven juuressa kuin leppäkerttu. Pikkuinen puikkari. Onkohan Finnbossa jopa kuteva kanta? 

Lähtöä empiessämme Juuso bongasi veneenkeulilla liikettä rantakivikossa, pieniä tokkoja, kenties liejutokko? Kalat eivät tehneet kirkkaassa päivänvalossa lainkaan helppoja itsestään, mutta työllä ja tuskalla onnistumme napsimaan kalan pari mieheen ja kyllä ne vain liejutokoilta näyttivät. Outoa oli vain rubiininpunainen iiris kalan silmässä, joka sai meidät hetkeksi haaveilemaan käsissämme olevasta aarteesta nimeltä seitsenruototokko. Mutta ehkä rubiininpistävä katse tulee graniitin laadusta, siitä samasta, joka värjää Ahvenanmaan asfaltinkin punaiseksi. Miksei siis yhden tokon silmää.

Aaltopeltiä perille

Emme olleet huomata tuulen talttumista yhä voimissaan olevien maininkien iskeytymisen kohinalta saaremme rantaan ja vähän epäröiden lähdimme lopulta liikkeelle, harvalukuisten luotojen välistä kohti majakkaa. 

Maininkia tosiaan piisasi, mutta tuuli oli kuin olikin sen verran moinannut, että arvelimme talon kokoisten, mutta hyvin matalien talojen, ehkä leikkimökkien, aaltojen seassa selviävämme. Hiukan outo, ontto olo vaivasi aaltoja ylösalas kiiveskellessä mieltä, veneen kapoisen keulan ollessa kohti jotain, joka ei vielä edes näkynyt, eikä minkäänsuuntaisessa horisontissa näkynyt mitään muutakaan mistä tai mihin ottaa kiinni, jollainen perustarve ihmisessä vaikuttaa piilevän. Mutta tuolla, ulkona tuolla, pelkkiä aaltoja ja palanen taivasta ja niin suuria molemmat. Tuulet rakentanut pilvirintamakin näkyi kaukana pohjoisessa, riittävän kaukana tuulen asettua, eikä uutta ollut näkyvissä. Ehtisimme hyvin kipaista majakkasaarella.

En tiedä mitä mietti majakalla ahertanut väki, kun horisontista ilmestyi saaren liepeille kolmeksi tunniksi piskuinen vene, joka palasi lopulta horisonttiinsa. Majakan tasanteilla parveili hetken elämää, kunnes ihmiset palasivat askareisiinsa, normale. Meillä oli hiukan koominen olo.

Mutta mitäpä siinä. Viehkeet, raskaspäiset jigit, veteen viidenkymmenen metrin syvyydessä ja odottelemaan kaloja. Pohja oli joltiseenkin hankala. Se nieli vieheitä ahneehkosti, ennen kuin opimme hieromaan siivompia kohtia ja syvyyksiä, eikä aikaa lopulta kovin paljon tärvääntynyt kun ensimmäinen simppu oli veneessä. Värikylläinen ihka oikea isosimppu, syvänteisten merttensä vartija.

Ja simppujahan tuli, jatkuvalla syötöllä. Toinen toistaan upeamman värisiä, samalla kun väistelin keulakoneen suuntia näppäillen rantakallioita. Yritimme päästä niin lähelle rantaa kuin mahdollista, koska turskaa ei etäämmältä kuulunut ja arvelimme niiden majailevan nousevassa rinteessä. Teki mieli mennä kokeilemaan rannaltakin, mutta mainingin ja ajanpuutteen vuoksi vierastin, jälkeenpäin todeten virheellisen turskattomasti, sellaista päätöstä ja yritimme saavuttaa vastaavia ulottuvuuksia ja uitettavuuksia veneestä käsin. 

Mutta rinne vellovine maininkeineen oli hankala ja vaikea. Veden vyöryssä en uskaltanut päästää venettä aivan kosketusetäisyydelle kalliosta ja koskapa en, kaikuluotaimeen ei saanut piirtymään oikein alle kolmenkymmenen metrin syvyyslukemia, Märketin rinne on niin jyrkkä. Niillä keinoin turska ei tullut, ei saapunut, noussut ja lopulta oli vain pakko nostaa pyydöt merestä ja suoria yöksi saariston suojaan, sillä tuuli nousisi uudelleen varhain aamulla ja torpedoisi elaskasuunnitelmat tai pidemmät viipymiset majakan huopeessa. Olimme niin väsyneitä, että nakkasimme pop-up-teltan kivisen, matalan saaren ensimmäiseen vähänkään pehmeänsorttiseen kohtaan. Kiitollisesti kyllä, luontoäiti oli niin armelias ankaran työn tehneille matkalaisille, että lahjoitti aivan veneen keulalta lähes täydellisen, kivenkovan saaren kenties ainoan mättäikön, johon urvahdimme saman tien kun päät tyynyyn asti saatiin saateltua.

Takaisinkin on merta edempää kiva tulla

Paluumatkalla päätimme simputtaa hetken Sälskärinkin majakkaa, josta tutkin kartalta suht suojassa tuulelta löytyvän kylliksi vettä – simppuja ei juuri alta kolmenkymmeneviiden metrin tuntunut viihtyvän ja turskista emme tienneet, emmekä olleet oppineet mitään. Ja pam pam, simppujen rumputuli paukkui Sälskärissäkin. Mutta tällä kertaa molempia simppuja, hieman eri syvyysvyöhykkeellä, härät muutama metri syvemmällä. Kumpiakaan ei aivan yhtä paljon kuin Märketillä isoja, mutta useita kuitenkin.

Kokeilimme hetken myös Dånön pohjoiskärjiltä avomeren laidasta ja sieltä ei tullut enää kuin härkäsimppuja ja silakoita.

Tankkietapilla Havsviddan tankitti tyyriinpuoleiset menovetensä ja tällä kertaa myös ravintolatasoisen ruoan, jonka onnellisina auringosta, suojasatamasta ja maankamarasta terassilla nautimme. Otinpa ruokajuomaksi reissun ainoan oluenkin – tällaisia reissuja ei voi enempää alkoholilla voidella.

Tuulikin tyyntyi parahultaisiksi ja saatoimme valita jälleen suorimman reitin. Pompimme Teilin pohjoispuoleisten aukkojen, Norrhavetin ja Gloppetin, yli hallien kanssa kisaillen, tälläkin kertaa onnekkaan loivilla laineilla. Päivä oli niin kaunis, kuten Brändön pohjoispuolinen saaristokin, ettemme pitäneet kiirettä. Ihmettelimme rantaluontoa vielä Hullbergan Storlandetissakin, jonka väyliltä syrjässä olevilla monimuotoisilla rannoilla oli aina tehnyt mieli pistäytyä. 

Sellainen oli reissu se ja sen heinäkuu. Paitsi että Iniön aukolle saavuttaessa tajusin äkkiä, millainen olisi tulevaisuuden merikortti ja navigointisysteemi. Kiitos vanhan kunnon väylällä vastaantulevan Ejdernin. Vai oliko se sama alus enää.